Elämä syövän jälkeen -toivoa, voimaa ja uusia alkuja


Syöpädiagnoosi on kuin myrskytuuli, koska se ravistelee elämää perusteellisesti. Koko hoitoprosessi vie paljon voimia ja aikaa. Syövän jälkeisessä seurantavaiheessa minusta on alkanut tuntua, että olen aloittanut
matkan kohti terveyttä ja hyvinvointia. Nyt minulla on ollut myös aikaa reflektoida kaikkea kokemaani. Pitkään pidin tunteet sivussa, koska ainoa tavoitteeni oli selvitä hengissä tästä koettelemuksesta.


Olen sairastanut kolangiokarsinooman eli sappiteiden syövän kaksi kertaa: vuonna 2020 ja 2022. Jälkimmäinen syöpäsairaus oli monella tapaa rankempi kokemus, sillä sairastin levinnyttä huonoennusteista syöpää. Varmaan moni sappiteiden syövästä paremmin tietävä miettii, kuinka olen kirjoittamassa tätä tekstiä syövättömänä. Tätä minun on vaikea uskoa välillä myös itse, mutta niin vain kävi.


Noin vuosi sitten kirjoittamassani blogitekstissä kirjoitin toivonkipinästä. Tuolloin olin saanut yllättäen tiedon, että keuhkoni ja maksani leikataan. Molemmat leikkaukset onnistuivat ja olen ollut syövätön marraskuusta 2023 lähtien. Leikkauksiin orientoituminen, kuntoutuminen ja palautuminen on
kokonaisuudessaan ollut todella pitkä prosessi. Edelleen palaudun kaikesta kokemastani, jokaisena päivänä en jaksa olla niin energinen ja aktiivinen kuin haluaisin. Välillä pohdin, olenko vain laiska, mutta syöpä on opettanut minulle armollisuutta itseäni kohtaan. Yritän olla takertumatta liikaa näihin hetkellisiin negatiivisiin ajatuksiin.


”Selviytymiseni” jälkeen huomasin, että moni ihminen kuvitteli, että leikkauksista toipumisen jälkeen olin jälleen ennallani ja terve. Väsyneenä en jaksanut valistaa muita asiasta, mutta ehkä tämä teksti toimii omien
kokemuksieni reflektoinnin lisäksi myös jonkinlaisena opetusmateriaalina syöpään sairastuneen läheisille, tuttaville sekä työyhteisöille. Fyysinen kuntoni oli kokemuksiin peilaten loistotasolla hoitojen jälkeen, mutta alkuvuonna minut yllätti henkinen uupumus. Muutama viikko puhtaiden papereiden saamisen jälkeen romahdin henkisesti. Itkin joka päivä monta kuukautta, ja tunsin oloni todella yksinäiseksi henkisellä tasolla. Kaiken lisäksi en edes tiennyt syytä tähän käytökseen ja yksinäisyyden tunteisiin. Minunhan olisi pitänyt olla joka päivä pelkkää hymyä loistouutisten saamisen jälkeen.


Onneksi ymmärsin hakea apua ja työterveyshuollon kautta minulle järjestyi nopeasti psykologin aika. Psykologin kanssa tapasimme säännöllisesti alkuvuoden, ja hän antoi minulle työkaluja ajatusten prosessoimiseen. Kuulemma on tyypillistä prosessoida ajatuksia kriisin jälkeen. Oli helpottavaa kuulla olevansa normaali, vaikka tunteet ailahtelivat kuin vuoristorata. Tällä hetkellä mieli ja elämä ovat tasapainossa. Jälkikäteen olen pohtinut, miksi hoitava taho ei tarjonnut psykososiaalista tukea tilanteeseen jo ennen mielentasapainoni järkkymistä.

Syöpäsairauden jälkeen pohdin todella paljon arvokysymyksiä ja elämäni tavoitteita. Syöpään sairastuminen on opettanut, mikä on tärkeää elämässä. Minulle kirkastui, että minulle tärkeitä asioita ovat perhe, ystävät ja jatkuva oppiminen. Lisäksi huomasin, että kaipaan todella paljon matkustamista. Pohtiessani arvokysymyksiä jouduin usein myös ristiriitatilanteisiin, koska puhuin kipeistä asioista suoraan. Ihan aina en tiedä pidänkö tästä uudesta minusta, mutta toisaalta on helpottavaa olla rohkea ja sanoa ajatuksensa ääneen tästäkin aiheesta.


Syövän jälkeisessä elämässä on tapahtunut todella paljon tänä vuonna, ja vuosi ei ole vielä edes lopussa. Olen matkustellut ja opiskellut kotimaassa ja ulkomailla sekä valmistunut ylemmästä ammattikorkeakoulutusta. Arkea on täydentänyt uusi perheenjäsenemme Seppo. Seppo on shetlanninlammaskoira, joka pitää liikkeessä. Tämän lisäksi olen panostanut enemmän vapaaehtoistyöhön syöpäyhdistystoiminnassa, olen nykyään mukana myös asiakasraadin toiminnassa. Lisäksi teen päivätyötä asiantuntijana mielenkiintoisten työtehtävien parissa. Tunnen eläväni, kun minulla on mieleistä tekemistä ja mahdollisuus oppia uutta erilaisten tehtävien ja ihmisten kautta.

Elämä syövän jälkeen ei ole helppoa, mutta se silti voi olla täynnä toivoa ja mahdollisuuksia. Jokaisen kulkema polku on yksilöllinen, joten on luonnollista, että niiden kestot ja sisällöt vaihtelevat. Itse olen löytänyt jo hoitojen aikana sisäisen voiman, jota minun on äärimmäisen vaikea kuvailla. Uskon, että tämä sisäinen voima auttaa minua käsittelemään myös muita haasteita riippumatta siitä liittyykö se syöpään tai yleisesti elämään.

Laura

Suru valtaa mielen

Istun sohvan reunalla ja itken. Pidemmän aikaa olo on ollut alavireinen. Kaipaisin elämääni sisältöä ja puuhaa, samalla kun mikään ei tunnu enää kiinnostavan piirun vertaa tai olevan edes merkityksellistä. Olen tyytymätön ja tylsistynyt tähän elämääni, jota tunnun suorittavan velvollisuudesta. Olen kotona ja hoidan arkea, samoja juttuja päivästä toiseen, ja samalla tunnen itseni turhaksi, koska en ole enää osa yhteiskuntaa. En ole osa sitä koska sairastuin, enkä jaksa ja pysty enää samaan kuin ennen. Suren rapistuvaa kehoani, jonka ei kuuluisi olla tällainen vielä ja kärsin oireista, joista kuuluisi alkaa kärsiä vasta 20 vuoden kuluttua, jos silloinkaan. Piilotan puutteeni vaatteiden alle, jotten erottuisi tai joutuisi selittelemään.

Olen vakavasti sairas äiti, joka on eläkkeellä. Kiireistä arkeaan elävät ystäväni eivät ehdi tueksi, eivät edes seuraksi. Olen tipahtanut heidän elämästään pois. Syystä tai toisesta, he eivät halua edes ajatella miltä minun maailmani näyttää vaikka se on muutakin kuin syöpä. Minulle kelpaisi ihan vain yhdessäolo ja yhteinen tekeminen mukavien yhteisten kiinnostuksenkohteiden parissa. Omaa syytäni taas on, etten itse jaksa koko ajan keskustella urasuuntauksista, eläkesäästämisestä, sijoituksista taikka merkkituotteista. Tällä eläkkeellä en pysty samaan kuin muut. 

Olen hämilläni, kuinka unohdettava olenkaan. Mielestäni olen, tai ainakin olin, ihan peruskiva ihminen, sellainen sympaattinen, kohtelias, kiltti, huumorintajuinen ja huomioonottava. Silti saan nyt olla yksin, todella yksin. Suru valtaa mielen ajatuksesta, olenko ollut ystävilleni koskaan mitään. 

Olen väliinputoaja. En kuulu myöskään eläkeläisten elämään. Minulla ei ole samanlaista vapautta ja mahdollisuuksia tehdä ihan mitä vaan ja milloin vaan. Minulla on vastuuni ja velvollisuuteni perhettäni kohtaan, enkä halua vaikeuttaa sen tilannetta enää sairauteni tuomien vaikeuksien lisäksi. Minä en myöskään sure näenkö lastenlasteni pääsevän koulusta, valmistuvan tai menevän naimisiin, vaan minä suren, näenkö lasteni tekevän niitä.

Onneni on perhe joka paniikeistani ja huonoista päivistä huolimatta kestää ja rakastaa minua. En usko, että hekään ymmärtävät minua täysin, vaikka elävät tässä rinnalla. Olen onnellinen, kun näen lapsieni kasvavan, vaikka kaikkeen liittyy mukaan surua ja huolta siitä millainen heidän tulevaisuutensa tuleekaan olemaan. En tiedä kauanko saan olla tukena ja apuna. Pitää nyt vain koittaa nauttia pusuista ja haleista. 

Nousen sohvalta, pyyhin kyyneleeni ja lähden ulos kävelylle sekä pihalle tekemään pitkään seisoneet syyshommat.  Mitäpä muutakaan voin.

-Yksinäinen 

Muistatko elää tässä hetkessä?

Minkälaiseksi ihmiseksi olet muuttunut syöpäprosessin aikana? Miten puhut itsellesi kun pettymys iskee? Kuinka helposti annat pelkojen vaikuttaa valintoihisi, jopa pieniin ja yksinkertaisiin? Keskellä rankkaa taistelua tulevaisuudestasi, muistatko elää tässä hetkessä? Mistä löydät toivoa ja sisua vaikeissa tilanteissa? 

Näitä ja monia muita kysymyksiä Nalie Agustin pohtii ja kirjaa päiväkirjaansa, jota alkoi kirjoittamaan keväällä 2020. Silloin hän sai tietää, että hänen metastaattinen rintasyöpä levisi aivoihin, joihin se oli aiheuttanut vaurioita. Uudenlaisia hoitopäätöksiä pakko oli miettiä ja kaikkineen oli sopeuduttava tilanteeseen, joka oli ennen vain kauhuskenaario. Naliesta kuitenkin kuoriutui vahva ja sinnikäs nainen, joka päättää tehdä jokaisesta tilanteesta elämän arvoista ja löytää yhä uudestaan syitä olla kiitollinen. Päiväkirjassaan Nalie jakaa arvokkaita ajatuksia ja oivalluksia, jotka toimivat ankkurina muissakin tilanteissa kuin syövässä. Hänen energiansa ja positiivisuutensa on inspiroinut ja auttanut niin kotimaassaan Kanadassa kuin ulkomailla tuhansia samanlaisessa tilanteessa olevia naisia. Jos koet, että kaipaat voimaa ja energiaa myös omaan reittiisi, tutustu Nalien tarinaan somessa: @nalieagustin (Instagramissa, Facebookissa, YouTubessa) sekä hänen päiväkirjaansa, joka on saatavilla sekä paperi- että ääniversiona, jonka Nalie lukee itse. Inspiroivia tutustumis- ja lukuhetkiä kaikille ❤

-Olga

Blogi on kirjoitettu alkuvuodesta mutta päätimme julkaista sen lokakuun 1. päivä rintasyöpätietoisuuskuukauden alun kunniaksi. Maaliskuun lopulla, meille kantautui suru-uutinen Nalien menehtymisestä. Hänen perintönsä jatkaa eloaan niin sosiaalisessa mediassa kuin Montrealissa, josta löytyy nyt myös hänen muistolleen omistettu muraali.

Olga lahjoitti neljä kappaletta Nalien englanninkielistä kirjaa ”The Diary of Nalie: A collection of life lessons and reflections shared while thriving through stage IV cancer ”. Instagram-tililillämme @youngcancerfi on mahdollisuus osallistua kirjan arvontaan. Voit myös osallistua suoraan lähettämällä viestin info@youngcancer.fi otsikolla ”Nalie”.

Tarina toivonkipinästä

Sain alkuvuodesta ikäviä uutisia kontrollin yhteydessä, syöpäni oli uusiutunut. Tällä kertaa etäpesäkkeitä löytyi maksasta ja keuhkolohkosta. Uutiset olivat henkisesti todella musertavia, sillä levinnyttä syöpää sairastavaa on äärimmäisen vaikeaa parantaa. Ennen syöpähoitojen alkua koin todella paljon ahdistusta. Useina päivinä tuntui kuin jokin kuristaisi kurkkua, joten hengittäminen tuntui hankalalta. Päätin ahdistuksesta huolimatta jatkaa arkirutiinejani kuten ennen hoitojen alkamiseen saakka. Valitettavasti syöpä oli koko ajan taka-alalla ja minun oli vaikea nauttia mistään tai olla 100 % läsnä. Ainoa hyvä puoli oli, että syöpä ei aiheuttanut mitään fyysisiä oireita.

Kävelin päivää ennen sytostaattihoitojen alkua töihin. Sää oli harmaa ja lumi oli muuttunut loskaksi. Silti käveleminen tuntui niin hyvältä ja tunsin kuinka happi virtasi keuhkoihini. Toivoin mielessäni, että se matka ei päättyisi koskaan. Syy tähän oli se, etten halunnut aloittaa sytostaattihoitoja. Tiesin, että minulla ei ole muita vaihtoehtoja kuin tarttua tähän viimeiseen oljenkorteen. 

Hoitojen aloitusaamuna olin todella stressaantunut. Hoitajat ottivat minut lämpimästi vastaan ja aloitimme hoidon. Sairauttani alettiin hoitaa kahden eri sytostaatin (sisplatiini ja gemsitabiini) yhdistelmällä. Hoidon kestoksi arvioitiin 6 kuukautta ja sen tavoitteena oli estää syövän leviäminen ja pienentää kasvaimia.

Sain 3 kuukautta  sytostaattihoitoja ennen ensimmäistä kontrollia. Hoidot olivat edenneet melko hyvin, sillä minulla ei juuri ollut sivuoireita sytostaateista. Hoidot aiheuttivat hiusten ohenemista ja  lievää pahoinvointia, mutta pahoinvoinnin sain todella hyvin hallintaan lääkkeiden avulla. Olen ollut melko toimintakykyinen hoitojen aikana. Olen edelleen kokoaikaisesti töissä ja olen pystynyt jatkamaan liikuntaharrastuksiani normaalisti. Sytostaattihoitojen alkupuolella olin väsyneempi henkisesti, kun karmiva tilanteeni alkoi valjeta minulle. Näin painajaisia silloin tällöin, ne selvästi kumpusivat ahdistuksestani. 

Kolmen kuukauden hoidon jälkeen kävin kontrollissa. Syöpälääkäri kertoi ankeat uutiset. Syöpäkasvaimet olivat hivenen kasvaneet, joten sytostaattien vaste todettiin hyvin vaatimattomaksi. Lääkäri kertoi, että todennäköisesti en parane koskaan, sillä kasvaimien leikkaaminen on ainoa parantava hoito. Leikkauksia ei voitu tehdä tässä tilanteessa. Lisäksi lääkäri puhui myös palliatiivisesta hoidosta, vaikkei minulla ollut mitään syöpäoireita. Mieheni oli myös mukana tuolla surullisenkuuluisalla lääkärikäynnillä. Kummankin meistä oli hyvin vaikea hyväksyä tilannetta. Sytostaattihoitoja päätettiin kuitenkin jatkaa vielä kahden hoitosyklin ajan ennen seuraavaa kontrollia.

Sisimmissäni minusta tuntui, että minun on äärimmäisen vaikea selvitä tästä sairaudesta. Moni läheiseni tuntui unohtavan realistisuuden puheissaan. On faktaa, että levinnyttä syöpää sairastavaa ihmistä on todella vaikeaa parantaa. Mietin usein syövän etenemiseen ja kuolemaan liittyviä asioita. Välillä koin, että pahoitan muiden mielen jutuillani, niin vetäydyin kuoreeni. Harkitsin jopa sytostaattihoitojen lopettamista, koska ne eivät tehonneet syöpääni. 

Selvittelin ennen seuraavaa kontrollia täsmälääkkeiden käyttömahdollisuuksia, sillä aikaisemmasta kasvaimestani oli löytynyt FGFR2-geenifuusio. Hiljattain on kehitelty täsmälääke (Pemazyre), jonka avulla voisin mahdollisesti elää hieman pidempään, jos syöpääni ei saada kuriin muilla keinoilla. Keskustelin syöpälääkärin kanssa tästä vaihtoehdosta puhelimitse ja kyseinen lääke voisi olla minulle yksi vaihtoehto. 

Ennen kontrollia sisuunnuin ja päätin, että keskityn asioihin, jotka edistävät hyvinvointiani ja kohottavat mielialaani. Osallistuin YAMK-pääsykokeisiin, koska halusin tavoitella unelmiani syövästä huolimatta. Onnistuin kokeessa ja opiskelupaikka varmistui! Olen aina pitänyt liikunnasta, mutta kaipasin uutta tekemistä kuntosali – ja lenkkeilyharrastuksen oheen. Tänä kesänä olen suppaillut enemmän kuin koskaan ja olen nauttinut siitä todella paljon. Huomasin, että olen kehittynyt valtavasti ja kykenen nykyään suppailemaan myös aallokossa. Uuden opetteleminen ja onnistumisen tunteet tekivät minulle todella hyvää, sillä en keskittynyt jatkuvasti sairauteeni. 

Kesän kontrollissa sama lääkäri otti minut vastaan kuin edelliskäynnillä. Hän sai leukani loksahtamaan auki kertoessaan, että minusta laitetaan lähetteet maksa- ja keuhkopolille. Sytostaattien vaste oli osittainen ja hyvin vaatimaton, mutta nuoren ikäni ja hyväkuntoisuuteni takia leikkauksia aiotaan yrittää. Kirurgit päättivät, että maksani leikataan ensin. Maksan osapoisto tehdään elokuun aikana ja keuhkolohkon osapoisto tehdään sen jälkeen, kun olen toipunut. 

Olen todella iloinen tästä yllättävästä käänteestä. Olen hyvin tietoinen siitä, että tällaisia operaatioita ei yleensä edes harkittaisi. Sytostaatit lopetettiin muutama viikko sitten ja oloni on todella hyvä ja energinen. Olen liikkunut todella paljon, sillä kokemuksesta tiedän, että hyvä kunto auttaa leikkauksista toipumisessa. 

Suunnitelmat on toteuttamista vaille valmiita. Tiedän, että moni juttu voi mennä eri tavalla kuin minun ja lääkärien suunnitelmissa. Tiedän, että kuntoutuminen on todella pitkä prosessi. Tiedän, että paraneminen ei ole taattua, mutta tiedän myös sen, että toivoa on. Tällä hetkellä se antaa minulle voimaa tällä pitkällä ja haastavalla matkalla. 

Laura

Vahvasti läsnä oli yksi adjektiivi: pelko

KUn minua pyydettiin tarttumaan vieraskynään ja kirjoittamaan ajatuksia läheisen näkökulmasta, päätin ensin katsoa, olisiko joku valmiista teksteistäni sopiva tänne. Päivitän ikään kuin omana päiväkirjanani Instagram-tiliä, johon jaan arkeamme puolison syövän kanssa sekä omia pohdintojani. Tekstejäni lukiessa huomasin, että niissä oli vahvasti läsnä sana ”pelko”.


Me olemme olleet Ramin kanssa kohta seitsemän vuotta yhdessä, joista pian kolme naimisissa. Vietämme hääpäiväämme heinäkuun lopussa. Meidän rakkaustarinammehan on ollut kuin sadusta ja monet ovat toivoneet, että saisivat itsekin jotain tämän kaltaista. Haluan nähdä tämän elämäntilanteen tilaisuutena vahvistaa rakkauttamme, mutta tilanne on kaksijakoinen, koska joskus sadutkin päättyvät traagisesti ja pelkään, että tämä rakkaustarina on vain hetken laina. Erityisesti siksi, koska tämä on jo toinen kerta syövän kanssa ja nyt uusimisen myötä lääkäreiden puheissa esiintyy tilanteesta sana ”haastava”.

Ennen meillä oli valta unelmoida ja ylipäätään päättää, mitä ensi viikolla tapahtuu. Nykyään arkeamme määrittää näkymätön pelko: syöpä.
Jaankin aina meidän elämämme aikaan ennen ja jälkeen syövän, koska ennen minulla ei ollut suuria pelkoja. Tai nykyään ne entiset pelot tuntuvat vähntäänkin vähäpätöisiltä. Nyt se kirosana syöpä, jota kutsun suhteemme kolmanneksi pyöräksi, on yhden häädön jälkeen asuttanut itsensä liian mukavasti. Olemme usein sanoneet sille, että tänne ei ole lupa jäädä tälläkään kertaa, mutta se ei tunnu pelkäävän meitä yhtä paljon kuin me sitä.


Välillä on tuntunut, että en saisi näyttää sille pelkoani ja olen ajatellut, että puolisona pelon näyttäminen kertoo heikkoudesta ja siitä, että olen menettänyt voitontahdon tätä ylimääräistä asukkia vastaan. Päinvastoin, on vahvuutta näyttää pelkäävänsä. Sitäpaitsi on inhimillistä tuntea niin tällaisen vastoinkäymisen ja henkeä uhkaavan tilanteen kohdatessa. Ihmisillä on usein ajatus, että elämä on hyvää vain, jos niihin ei sisällytetä niin sanotusti negatiivisia tunteita ja ajatuksia. Hölynpölyä, sanon minä. Haluaisin kyllä tavata ihmisen, jota ei koskaan harmittaisi edes hetken. Sellaista ihmistyyppiä ei taida olla olemassakaan.


Haluan muistuttaa sinua, että saat pelätä. Vaikkei kellään ole valtaa vaikuttaa mihinkään, edes omiin tunteisiinsa, niin on helpottavaa antaa itselleen lupa tuntea kaikki tunteet. Minua on jopa pelottanut ajatella sitä, että syöpä määrittää nyt arkemme, mutta se on karu tosiasia ja otettava vastaan sellaisenaan. Luulen kyllä, että itse pelko on pelottanut tässäkin asiassa enemmän. En olisi ikinä uskonut tällaista kinttupolkua meidän kuljettavaksi, mutta valitsisin tämän polun aina, koska saan kulkea sitä Ramin kanssa.

Olisinko sairastunut syöpään, jos minut olisi rokotettu?

HPV- eli papilloomavirusrokote on ollut Suomessa osa tyttöjen kansallista rokotusohjelmaa syksystä 2013 alkaen. HPV-rokote on tulossa myös poikien kansalliseen rokotusohjelmaan, mutta tämä tapahtuu aikaisintaan syksyn 2020 aikana. Nykytilanteessa 10-12-vuotiaat tytöt saavat rokotteen maksutta, mutta se voidaan antaa myös tämän jälkeen. Tällöin rokote on kuitenkin maksettava itse. Rokotteen saaminen ei saa olla rahakysymys ja siksi onkin tärkeää, että se saadaan osaksi kaikkien rokotusohjelmaa.

HPV-rokotteen tunnetuin käyttötarkoitus on kohdunkaulan syövän ja sen esiasteiden ehkäiseminen. Rokotusohjelmassa tarjottava Cervarix-rokote on rakennettu kahdesta papilloomavirustyypistä (HPV-16 ja HPV-18), ja se ehkäisee jopa 95 prosenttia näiden HPV-tyyppien aiheuttamista kohdunkaulan syövän vaikeista esiasteista. Tämä on tärkeää siksi, että HPV-tyypin 16 aiheuttamat esiasteet ovat nopeimmin ja todennäköisimmin syöväksi eteneviä. Cervarix-rokote antaa suojaa myös eräiden muiden papilloomavirusten (papilloomavirustyypit 31, 33, 35 ja 45) aiheuttamia infektioita vastaan. Tätä kutsutaan ristisuojaksi. Koska papilloomavirukset aiheuttavat myös muita syöpiä, samalla rokotteella voidaan ehkäistä osaa ulkosynnyttimien ja emättimen syövistä, peräaukon ja peniksen syövistä sekä pään ja kaulan alueen syövistä.

Alle 15-vuotiaille tarjottava Cervarix-rokotussarja koostuu kahdesta pistoksesta. Jos rokotukset aloitetaan tytön täytettyä 15 vuotta, on annettava yhteensä kolme annosta. Yli 30-vuotiaille rokotuksesta ei juurikaan enää ole hyötyä, sillä tähän ikään mennessä on tyypillisesti jo saanut papilloomavirustartunnan. Tällä hetkellä ei ole varmuutta tarvitaanko rokotteelle tehosteita, mutta nykytiedon valossa rokotesuoja kestää ainakin 10 vuotta.

Itse ollessani nuori HPV-rokote oli vasta testausvaiheessa, eikä kuulunut osaksi rokotusohjelmaa. Saimme kotiin lapun, jossa kysyttiin, haluanko liittyä testiryhmään ja ottaa rokotteen. Rokote annettiin tuolloinkin käsittääkseni kahden rokotteen sarjana ja molemmat tuli maksaa itse. Perheemme talous oli tuolloin tiukalla ja päädyimme siihen, että rokotetta ei oteta. Jälkikäteen on helppo jossitella olisiko pitänyt päättää toisin.

HPV-rokotukset ovat aiheuttaneet paljon myös vastustusta, koska niihin liittyen on esitetty paljon virheellistä tietoa vakavista oireista ja sairauksista. Moni uskoo totuutena esitetyt tekstit sosiaalisessa mediassa, eikä välttämättä ota itse selvää asiasta tarkemmin. Tämä on mielestäni surullista, sillä laajat tutkimukset ovat osoittaneet, että sekä vakavat sairaudet ja oireet ovat yhtä yleisiä rokotetuilla ja rokottamattomilla. Esimerkiksi hermostolliset oireet ovat yleistyneet rokotteen käyttöönoton jälkeen, mutta samaiset oireet ovat yleistyneet myös pojilla, vaikka heitä ei olekaan rokotettu. On luonnollista ja joskus tervettäkin kyseenalaistaa rokotteiden hyöty-haittasuhdetta, mutta on myös äärimmäisen tärkeää hakea ja ottaa vastaan oikeaa tietoa aiheesta ja kyetä myöntämään olleensa väärässä. Tällä hetkellä ei ole näyttöä siitä, että HPV-rokote aiheuttaisi mitään vakavaa sairautta.

Rokotteen antaman ristisuojan ansiosta Cervarix-rokote torjuu 90 % kohdunkaulan syövistä. Tilaston mukaan olisi siis hyvinkin mahdollista, että olisin välttynyt rokotteen avulla syövältä. Toisaalta tilastojen valossa oli epätodennäköistä, että ylipäätään sairastuisin syöpään, joten voi olla, että olisin joka tapauksessa kuulunut tuohon 10 prosenttiin, joka sairastuisi rokotteesta huolimatta. Mielestäni asiaa onkin turha jossitella, sillä se ei muuta mitään. Sen sijaan haluan käyttää tilaisuuden hyödyksi ja puhua rokotteen puolesta. Älkää uskoko kaikkea, mitä rokotteista esitetään faktoina, vaan hakekaa tietoa luotettavista lähteistä. Ja ennen kaikkea – hyödyntäkää teille tarjottu mahdollisuus maksuttomaan rokotukseen ja antakaa rokottaa lapsenne.

Taru Salovaara

Suomen Gynekologiset Syöpäpotilaat ry hallituksen jäsen ja syöpäselviytyjä

Suomen Gynekologiset Syöpäpotilaat ry on keväällä 2020 gynekologisille syöpäpotilaille ja heidän läheisilleen perustettu yhdistys. Jäseneksi voivat liittyä niin potilaat kuin omaisetkin, minkä lisäksi kuka tahansa voi liittyä kannattajajäseneksi. Lue lisää jäsenyydestä ja yhdistyksestä osoitteesta www.gysy.fi. Voit myös seurata meitä sosiaalisessa mediassa.

Facebook: Suomen Gynekologiset Syöpäpotilaat

Instagram: gysy.ry

Twitter: gysysuomi

Lähteet:

THL 2020. HPV- eli papilloomavirusrokote. https://thl.fi/fi/web/infektiotaudit-ja-rokotukset/rokotteet-a-o/hpv-eli-papilloomavirusrokote#Kenelle%20annetaan

Vieraskynä: Musiikista voimaa

Vuosi 2019 oli minulle vuosi, jolloin tein kovasti töitä unelmieni eteen musiikin, erityisesti biisien kirjoittamisen kanssa. Pääsin tuolloin muun muassa Apulandian ja Veikkauksen järjestämälle biisileirille, verkostoiduin ahkerasti muiden biisintekijöiden ja laulaja-lauluntekijöiden kanssa sekä julkaisin viimein syyskuussa pitkäaikaisen haaveeni, Unelmat-ep:n. Ep oli ollut minulle suuri etappi ja sen julkaisun jälkeen huomasin olevani takki aika tyhjänä. Olin jo pidempään ollut kiinnostunut biisien tekemisestä myös muille, vaikka rakastankin laulaa ja artistiprojektini VIIVI on ollut minulle henkilökohtaisesti hyvin tärkeä. 

Kuva: I’m Still Breathing- blogi / Minttu Saarni


Muistan selanneeni Instagramia, kun silmiini osui erään tutun lauluntekijän päivitys, jossa hän kertoi osallistuneensa #HITTI2020-kilpailuun. Mielenkiintoni heräsi ja otin heti selvää, mistä oli kyse. Palkintopaketti kuulosti huikealta ja juuri siltä, että se voisi viedä minua oikeaan suuntaan. Kilpailun palkintona oli nimittäin voittajakappaleen ammattimainen tuotanto, äänitys, miksaus, masterointi sekä julkaisu. Palkinnon tarjoajina toimivat Rockway, Finnvox, IluSound ja Chartmakers. Lisäksi palkintona oli F-musiikin kotistudiopaketti ja kappaleen jakelijana tulisi toimimaan Sony Finland.

Päätin osallistua kisaan ja kävin läpi viime aikoina tekemiäni biisejä. Totesin, että minulla oli tarve kirjoittaa kisaa varten uusi kappale. Syksy oli minulle henkilökohtaisesti rankkaa aikaa ja kappale lähti syntymään sen aikaisten pohdintojeni pohjalta. Näin kappaleen hyvin visuaalisena tarinana päässäni ja kirjoittaessani upposinkin tekemisen flow’hun helposti. Olin itse lopulta hyvin tyytyväinen lopputulokseen pyöriteltyäni kappaletta muutamia kertoja muotoonsa. Kappale sai nimekseen Liian paikallaan.

Sairastuminen sai epäröimään

Vaikka demosta sitä ei ehkä ulkopuolisena kuullutkaan, olin alkanut tuossa vaiheessa jo sairastua. Muistan, miten laulaminen oli hankalaa ja jouduin ottamaan monta ottoa ja kovasti arvioimaan, onko laulun vire sillä tasolla, että kehtaan lähettää demon kisaan. Kun viimein demo oli viimeistelty ja olin saanut sen kisaan mukaan, taisin pari kertaa jakaa sitä ja pyytää ihmisiä äänestämään. Tämän jälkeen terveyteni alkoi luisua yhä pahemmin alamäkeen ja kisa oikeastaan unohtui kokonaan.

Tammikuun 17. päivä sain puhelun Rockwayn Ari Latvalalta, että olen voittanut #HITTI2020-kilpailun. Katsoin epäuskoisena ympärilleni, samalla kun yritin sisäistää puhelun sisältöä. Makasin sairaalavuoteessa ja olin muutama päivä sitten kuullut sairastavani parantumatonta, laajalle levinnyttä keuhkosyöpää. Viimeisen viikon ajan olin kuullut vain toinen toistaan huonompia uutisia lääkäreiden suusta ja olin todella heikossa kunnossa. Aloin änkyttää puhelimeen, että tässä on nyt käynyt niin, että minulla on todettu keuhkosyöpä. Kerroin, että makaan sairaalassa ja että tulevan suhteen on kaikki vielä auki. Sanoin, että minulla ei ole mitään tietoa pystynkö vielä laulamaan ja milloin ja että pääsenkö koskaan äänittämään voittokappaletta. Lopulta ehdotin Arille, että heidän pitäisi varmaan etsiä toinen voittaja. Tässä vaiheessa on pakko antaa kaikki arvostus Arille siitä tyyneydestä ja ammattitaidosta, jolla hän reagoi tähän asiaan. Hän kertoi, että olen kisan voittaja ja se on asia, joka ei muutu. Ja että palaamme kappaleen äänittämiseen, mikäli se tulee joskus ajankohtaiseksi.

Tästä tuli kuntoutumiseni ensimmäinen tavoite. Tuntui kuin pimeyteen olisi viimein heitetty jotain konkreettista, mihin tarttua, kun viime päivät olin joutunut miettimään, mitä kaikkea minulta oli juuri viety. Olin joutunut käymään läpi musertavaa kuoleman pelkoa, kun lääkäri ei voinut luvata minulle heti toimivaa hoitoa ja tajuamaan elämän rajallisuuden 29-vuotiaana. Olin nähnyt tuskan rakkaideni silmissä. Päätin jo sairaalassa, että tulen nousemaan jaloilleni ainakin sen verran, että tämän unelman minä vielä toteutan. Kuvasin tilannetta ajatuksella, miten elämään voi tulvia samaan aikaan niin paljon pelottavaa pimeyttä ja kaunista valoa.

Kuva: I’m Still Breathing -blogi / Viivi Orvasto



Syöpähoitoni lähtivät käyntiin ja pääsin kotiutumaan. Ensimmäisinä viikkoina en jaksanut vielä juuri olla edes istuma-asennossa, eli meni jonkin aikaa ennen kuin pystyin edes harkitsemaan, voisinko kokeilla varovaisesti laulamisen sujumista. Täsmälääkkeeni alkoi kuitenkin antaa lääkärinkin yllätykseksi hyvää vastetta yllättävän nopeasti ja oikeassa keuhkossani oleva iso kasvain alkoi rauhoittua sekä hyvin hitaalla tahdilla pienentyä. Oli myös huomattavasti helpompi olla, kun kuukausia kestänyt yskä oli viimein poissa. Muistan, kun istuin pianon ääressä ensimmäistä kertaa hieman nuokkuen ja availin ääntä varovaisesti. Ja siitä se pikkuhiljaa lähti. Eräänä päivänä sain viimein laulettua koko kappaleen läpi ja se otto oli pakko kuvata videolle. Tämän jälkeen tulivat onnenkyyneleet.

Studiolle vastoinkäymisistä huolimatta

Helmikuun puolivälissä olin yhteydessä Ari Latvalaan ja aloimme sopia äänityksen aikatauluista. Olin odottanut tuota hetkeä joka päivä voittopuhelun jälkeen. Nyt jälkikäteen ajateltuna tuntuu todella hurjalta, miten kuitenkin nopeasti tilani heilahti siihen, että arvioin jo jaksavani kaksi studiopäivää ja laulukin sujui jo niin, että uskoin selviytyväni äänityksestä hyvin. Ymmärsin itse asiassa vasta äänitysten jälkeen lääkärin kanssa juteltuani, että oikea keuhkoni oli silloin edelleen osittain lytyssä kasvaimen takia. Ihmiskeho on ihmeellinen.

Kappaleen äänitys tapahtui legendaarisella Finnvoxin studiolla ja tuottajana toimi Aki Sihvonen, jota kävin tapaamassa ennen varsinaisia studiopäiviä. Juttelimme taustastani, kappaleen tuotannosta ja kerroin hänelle myös sairaudestani, jotta studiopäivät sujuisivat yhteisymmärryksessä vointini huomioon ottaen. Keskustelusta jäi minulle todella lämmin ja kuulluksi tullut olo.

Kuva: I’m Still Breathing -blogi / Viivi Orvasto


Teksti, tuotanto ja rakenne hioutui lopulliseen muotoonsa vielä laulujen äänityspäivänä. Otimme laulun muutaman kerran kokonaan läpi ensin, jonka jälkeen hioimme vielä joitain kohtia ja äänitimme muutamia stemmoja. Oli ihanaa, kun tajusin, että laulaminen sujuu ja päivä oli minulle hyvin tärkeä tästä syystä. Tajusin myös, että se, mitä olin tekstiin syksyllä kirjoittanut, oli saanut itselleni kokonaan uuden merkityksen. Kaiken tapahtuneen jälkeen kertosäe pysäytti minut.

Hei virta voisitko voimistuu

Sekoittaa tän seisovan pinnan

Vaikka maksaisin kovankin hinnan

Mun täytyy päästä eteenpäin

Kaikki on liian paikallaan

En tässä tyvenessä rauhaa saa

Kuva: Topias Orvasto / I’m Still Breathing -blogi



Lopputulokseen olin todella tyytyväinen ja ymmärrettävästi olin hyvin liikuttunut, kun kuulin sen valmiina. Minun lauluntekijän kynästäni lähtenyt kappale oli herätetty henkiin upealla tavalla. Sen kirjoittamisen hetkellä en olisi koskaan voinut uskoa, että tästä kappaleesta tulisi niin tärkeä. Päätimmekin Rockwayn kanssa yhdessä, että tämän kappaleen julkaisun yhteydessä on tärkeää tuoda esille myös tämä minun tarinani. 


Jos minulla olisi ollut valta päättää, olisin ottanut voittoni ja näin suuren tunnustuksen biisintekijänä sekä muusikkona vastaan terveenä. Silti en koe, että kappale edustaa minulle jotain mitä menetin. Ennen kaikkea se edustaa minulle uusia unelmia ja muistuttaa itseäni siitä, että kukaan meistä ei tiedä tulevasta päivästä. Joskus elämään tulvii samaan aikaan pimeyttä ja sitä kaunista valoa. 

Linkki Youtubeen: https://youtu.be/BU9EMqEl-tQ


Kirjoittaja on päätyökseen sosionomina työskentelevä
laulaja-lauluntekijä.
Tällä hetkellä odottaa kaikkein eniten mökille pääsyä, meressä
uimista ja töihin paluuta pitkän sairasloman jälkeen.

Pitää omaa blogia nimeltä I’m still breathing – Elämää parantumattoman keuhkosyövän kanssa.

YCF muistaa äitejä

Oman lapsen sairastuminen on äidille kova paikka, oli kyseessä sitten vastasyntynyt vauva tai jo aikuiseksi varttunut jälkikasvu. Olo voi tuntua avuttomalta, kun lapsen terveys ei ole omissa käsissä. Erään äidin sanoin:


“Ensin tuli shokki ja järkytys, sitten iso itku. Se oli valtava tunnemyrsky, jota en ollut ennen kokenut ja jota ei voi sanoin kuvailla. Joskus mietin, että en ennen sairautta tiennyt surun tummista sävyistä. Lopulta heräsi toivo, että kyllä tästä selvitään.”

Äiti on usein sairastuneelle tärkeä läheinen, jolle kerrotaan ensimmäisenä huolet ja surut. Hän on turvasatama, jonka puoleen voi aina kääntyä. Oman lapsen sairastuessa vakavasti äiti joutuu usein kannattelijan rooliin, jossa vaaditaan äärimmäistä venymiskykyä ja periksiantamatonta taistelutahtoa. On jaksettava, vaikka ei jaksaisi. Läheinen myötäelää sairastuneen rinnalla ja kokee sairauden näin myös itse erittäin läheltä.

Varsinkin nuorena aikuisena sairastuneen vanhemmasta voi tuntua hämmentävältä, kun jo itsenäistymään ehtinyt ja omilleen muuttanut nuori joutuukin mahdollisesti yhtäkkiä palaamaan takaisin vanhempien luokse asumaan. Nuori saattaa tarvita enemmän avustusta kuin muut ikäisensä. Ristiriitoja ei voi välttää, kun tasapainoillaan itsenäistymisen halun ja nuoren tarvitseman avun välimaastossa. Toisaalta sairaus voi myös lähentää perhesuhteita, kun erityislaatuisesta tilanteesta johtuen tulee vietettyä enemmän aikaa yhdessä ja oppii arvostamaan lähipiirin merkitystä entistä enemmän.

Tänään on teidän päivä, äidit. Te olette meille korvaamattomia. Haluamme kiittää teitä sydämemme pohjasta pyyteettömästä rakkaudestanne. Kiitos ❤


Kroonikko & korona

Mitä jos korona ei tuonutkaan niin suuria muutoksia elämään, mitä jos eristäytyminen olikin suhteellisen helppoa, ainakin aluksi? Krooninen tai parantumaton, millä sitä haluaakaan kutsua, on voinut lipua suhteellisen samannäköisessä arjessa ennen kuin koronan varsinainen eristyskausi alkoi Suomen hallituksen toimesta. 

Mitä kroonisuus tarkoittaa syövän yhteydessä? Se tarkoittaa, että mitään parantavaa hoitokeinoa ei ole enää käytettävissä, ja yleensä monia eri hoitoja on kokeiltukin, ennen kuin kroonisen statuksen on joutunut ottamaan harteilleen ja hyväksymään tämän. Toinen nimike on myös parantumaton, ja riippuu ihan henkilöstä kumpaa ennemmin käyttää. Parantumaton ehkä itsessään selittää enemmän asian laitaa kuin krooninen, mutta se että haluaako asian tulevan niin ilmi, on erittäin henkilökohtainen asia. Pitkään voi myös kieltää asian täysin.

Olen elänyt kahdessa maailmassa, askeltaen jotenkin näiden välillä pitkään, hyppien polulta toiselle. Olen tuntenut häpeää omasta tauti statuksesta aivan hävyttömän paljon. Nykyään mietin sitä, kuinka ankara olen ollut itselleni, asialle, jolle ei mahda mitään. En ole toivonut, etten parantuisi, joten miksi ruoskisin itseäni siitä etten “koskaan päihittänyt syöpää”, vaan jäin tällaiseksi, syövän kanssa eläjäksi.

Nyt maailma tuntuu synkällä tavalla yhdistyneen: muutkin elävät tätä eristyksen tuomaa maailmaa, vaikkeivat välttämättä nimenomaan syövän muodossa, mutta toisenlaisen henkeä uhkaavan taudin kyllä. Ymmärtäisivätkö muut nyt enemmän, millasta se on, kun moneen asiaan täytyy tai joutuukin sanomaan ei? Vaikkei syy olisi suoraan “en jaksa” vaan esimerkiksi “en voi”, niin näiden vastauksien määrä on lisääntynyt nyt maailmassa, jos on yhtään päättänyt noudattaa Suomen hallituksen ohjeita. Toki nyt häämöttää edes myös hölläämistä rajoitusten suhteen, joten ihmiset pääsevät myös mahdollisesti kokemaan ilon hetkiä, kun elämä tuntuukin vapaammalta, jokin pois otettu asia onkin taas tehtävissä tai nähtävissä. 

Kroonikko tosin ei välttämättä joudu täysin tai lähes täysin sulkeutumaan maailmalta, sekin riippuu niin paljon minkälaista ja missä vaiheessa olevaa syöpää sairastaa. Itse elän jo hyvin pitkälti laina-ajalla, useamman vuoden sellaisella, ja tulevaisuus on ollut epävarma tekijä todella pitkään. Olen elänyt pitkiäkin kausia, jolloin ei voinut ajatella suunnittelevansa mitään paria hassua viikkoa pidemmälle. Kuukautta pidemmälle ajattelu ja kalenteriin merkkailu aiheutti ahdistusta, koska eri menojen peruminen jatkuvasti tuntui ja tuntuu kuluttavalta. Aina löytyy ihmisiä, jotka eivät ymmärrä sitä, sekä myös niitä tapauksia, joille ei halua edes avata asiaa lainkaan. Ennen pitkää sitä oppii suojelemaan itseänsä, ja pitämään lähipiirissä ihmisiä, jotka ymmärtävät ja joustavat.

Saattaa kulua pitkiäkin aikoja, kun tuntuu, ettei ole tavannut muita ihmisiä lainkaan, vain tuntemattomia naamoja ruokakaupassa tai rappukäytävässä äkkiä ohi vilahtavia naapureita. Se naapurin rouva, joka haluaa pysähtyä juttelemaan ja silittelemään koiria, on niin kamalan puhelias aina, ja koirien aamu- tai iltapissalenkin jälkeen, kun tunnet väsymystä sekä omaa halua piiloutua maailmalta, saa tämän ihmiskohtaamisen tuntumaan kamalalta pakkopullalta. Tässä tapauksessa luikahdan karkuun aina minkä pystyn. Saattaa kuitenkin mennä viikkoja, kun on viimeksi nähnyt ystäviä, olenhan myös siinä iässä, että monella on perheen perustus joko meneillään tai sellainen löytyy jo. Tämä, jos mikä, myös sitoo ihmisiä siihen omaan perheyksikköön entistä enemmän. Ei ole samalla tapaa aikaa ystäville kuin ennen.

Perheettömänä, sinkkuna, kroonisena sairastajana koronan rajoitusten ja eristyksen aikaan tunnet olevasi todella, todella yksin. Mutta se on arkipäivää, johon on ainakin jollain tapaa jo tottunut. Introverttiys vaikuttaa mua auttavana tekijänä, eli toisaalta omaa aikaa olen aina halunnut aika paljon. 

Se, mikä mua ajaa eteenpäin YCF:llä on erityisesti yksinäisyyden vähentäminen sairastaessa ja sen jälkeen; haluan olla mukana rakentamassa turvallista ja koppia ottavaa yhteisöä. En soisi kenellekään yksinäisyyden, erilaisuuden tunnetta negatiivisessa mielessä, jos sen voisi välttää. Kaikkea ei varmasti kuitenkaan voi, mutta sen kaiken muun mitä yhteisö voisi, jossa on samankaltaisessa tilanteessa olevia ja olleita, voisi valaa uskoa jatkoon, ja hälventää niitä pahimpia pelkoja tai oravanpyörään joutuneita ajatuksia, olemalla läsnä kuunnellen ja keskustellen.


Koronan kausi on saanut monet tahot tarkastelemaan etätuen mahdollisuuksia kattavammin, ja näin me teemme myös YCF:llä. Lähitulevaisuus siis tulee sisältämään etätuen tarjoamista ja samalla taustalla suunnitellen pidemmälle tulevaisuuteen lähituen mahdollisuuksia, ja kaikkea tältä väliltä eli keräämme myös toiveita juuri nuorilta aikuisilta itseltään. 

Tuliko mieleen toive tai vinkki yhteisön rakentamisen, etätuen tarjoamisen tai jokin muu asian tiimoilta tästä postauksesta? Voit ottaa suoraan yhteyttä nora.valkeeniemi@youngcancer.fi niin voimme jutella lisää!

Epätietoisuus ahdistaa, mutta opettaa myös elämään hetkessä

Ahdistus ja epätietoisuus. Päässä pyörii toinen toistaan masentavampia skenaarioita tulevasta. Kuulostaako tutulta? Koronaepidemian aiheuttama poikkeustila on ajanut meidät tilanteeseen, jota määrittää tietämättömyys tulevasta. Yksilöt, kaupalliset toimijat ja valtiot ovat yhtä lailla uuden edessä.

Tämän hetken epävarma tilanne tuo väistämättä mieleen omat sairastumisajat: epätodellisen diagnoosiepäilyn, diagnoosivaiheen kiusallisen pitkän odotuksen, sitten diagnoosin varmistumisen, alkushokin ja sen jälkeisen täydellisen elämänmuutoksen, kun normaali arki vaihtui pitkäksi sairaslomaksi. Muistan, kuinka se tuntui siltä, että oma elämä ei ollut enää omissa käsissä. Joku muu heitti noppaa elämästäni ja siinä itse vain seurasin sivusta odotellen tuomiota. Se oli kuin loputtoman pitkältä tuntuva paha uni.

Vaikka tällä hetkellä olen terve, sairastuminen muutti elämääni pysyvästi. Alkuun pystyin elämään elämää vain puoli vuotta kerrallaan seuraavaan kontrolliin asti. Tulevaisuuden suunnitteleminen sen pidemmälle tuntui turhalta, koska en halunnut joutua taas pettymään. Vähitellen kontrollit ovat harventuneet, ja elämää on uskaltanut suunnitella jo vähän pidemmälle. Viime keväänä kontrolli toi kuitenkin tuttujen hyvien uutisten sijaan jotain muuta – uusiutumisepäilyn. Olin jo ehtinyt päästä jaloilleni ja alkanut luottaa taas elämään. Seurasi jälleen puolen vuoden jakso epävarmuutta. Olin aluksi tietenkin erittäin vihainen ja pettynyt. Hyvän ystäväni sanat kuitenkin muistuttivat kuinka hyvin olin jaksanut jo tähänkin asti ja että selviäisin siksi mistä vain tulevaisuudessakin. Se auttoi jaksamaan. Niin selvisinkin ja pystyin jopa nauttimaan kesästä.

Olen jutellut viime päivinä ystävieni kanssa, joista moni on kuvaillut tämän hetken tuntuvan epätodelliselta, pelottavimmalta ikinä ja uudenlaisia tunteita herättävältä kokemukselta. Olen puolestani huomannut, että tämä tilannehan ei ole minulle uusi. Aikoinaan sairastuminen oli minulle vastaavanlainen kriisi, joka pakotti pysähtymään ja kohtaamaan vaikeitakin asioita, kuten elämän rajallisuuden ja kokemaan lukuisia pettymyksiä. Sen jälkeen mikään ei ole oikeastaan enää yllättänyt, ja olen suhtautunut elämän eteen tuomiin asioihin varauksella.

Kesti kauan tajuta, että tulevan murehtiminen varsinkin negatiivisin sävyin ei oikeastaan auttanut mitenkään nykyhetkeä eikä se myöskään kertonut totuutta tulevasta. Ehkä sitä jotenkin ajatteli, että ikävät uutiset on helpompi hyväksyä, jos ei odota etukäteen liikoja, ettei sitten taas pety. Näin minäkin ajattelin viime syksynä, kun oli taas kontrollin aika. Tulokset olivat jälleen päinvastaiset, mitä odotin: olin terve. Itketti, mutta tällä kertaa ilosta ja helpotuksesta. Olin myös tyytyväinen, että olin elänyt kesäni nauttien elämästäni enkä surkutellen mahdollisia huonoja tulevia uutisia.

Sairastuminen opetti elämästä sen, että varmaa on vain se, ettei mikään ole varmaa. Siispä parempi tapa kohdata tulevaisuus olisi olla odottamatta siltä yhtään mitään. Elää tässä hetkessä, nauttien myös elämän pienistä jutuista.