Kun ystävä kuolee

Se tuntuu niin epätodelliselta. On vaikea käsittää, että ystävä on ihan oikeasti poissa. Kun tieto ystävän poismenosta tuli alkuviikosta, lamaannutti se minut silloin täysin enkä tuntenut oikein mitään. Sitten se iski. Nyt itkemisestä ei meinaa tulla loppua. Siitä hetkestä asti jostain syvältä sisimmästä kumpuava suru on heittänyt synkän varjon päivien ylle. Uusi aamu herättää samaan painajaiseen – se onkin totta. Silmäkulmat ja -luomet tuntuvat painavilta, olemus hauraalta ja on vaikea saada syötyä mitään. Kuin olisin sisältä jotenkin rikki.

Läheisen ihmisen menettäminen voi olla raskasta perheen ja lähiomaisten lisäksi myös ystäville. Moni menettää isovanhempansa nuorena, mutta hyvän ystävän menettäminen voi tuntua nuoresta jopa pahemmalta eikä siihen voi verrata mitään aikaisempaa menettämisen kokemusta. Isovanhempien elämän päättyminen on myös ehkä helpompi hyväksyä, sillä tietää heidän saaneen elää jo kauan. Kun samanikäinen nuori kuolee, tuntuu siltä, että toisen elämä on jäänyt ihan kesken. Elämän epäreiluus ja hauraus näyttäytyvät tavalla, jota on vaikea ymmärtää. Miksi saan itse elää, kun toisen elämä päättyi yllättäen? Varsinkin kun tietää, että poismenneellä nuorella olisi ollut vielä paljon annettavaa, elettävää, koettavaa ja unelmia, joita toteuttaa. Kun tietää, että toinen ei olisi sitä itse valinnut eikä halunnut.

Myös syöpään sairastuneen nuoren aikuisen ystävillä on oikeus hakea tukea ja saada ymmärrystä menetyksensä tuomaan suruun. Avun ja tuen pyytäminen voi kuitenkin tuntua vaikealta, kun sitä ei tarjoa kukaan erikseen.

Esimerkiksi ihan vain yhteisten ystävien kanssa puhuminen voi auttaa, kun on muitakin, jotka ovat samassa tilanteessa. Välttämättä ei tarvitse edes puhua, vaan pelkkä hyvän ystävän läsnäolo ja kiva tekeminen voivat olla juuri sitä, mitä tarvitaan. Tai se, että saa hautautua ystävän tai kumppanin syliin ja vain itkeä. Voi myös varata vaikka yksittäisen keskusteluajan psykologille, jolla on tietämystä surun käsittelemisestä. Myös syyllisyyden ja pelon tunteet ovat täysin luonnollisia.

Ei ole yhtä oikeaa tapaa käsitellä surua, vaan jokainen tekee suruprosessia omaan tahtiinsa ja omalla tavallaan. Jokaisella on oma persoonallisuutensa ja omat aiemmat kokemuksensa, jotka vaikuttavat taustalla. Kaikki ihmisten tunteet ja ajatukset tulevat ja menevät aaltoina. Surullisuuden tunne on kuin myrsky, joka raivoaa hetken, mutta laantuu lopulta. Toiset hetket ja päivät ovat parempia kuin toiset. Ajan kanssa aallonharjat tasaantuvat.

Surulle ei tarvitse täysin antautua eikä kurjuuteen jäädä kieriskelemään. Sen sijaan voi valita, että käsittelee sitä pienissä määrissä ja sitten keskittyy tekemään jotain mieleistä. On tärkeää pitää myös itsestään huolta ja muistaa, että saa nauttia elämästä, vaikka toinen onkin nyt poissa. Voi myös olla itselleen hetken aikaa vähän myötätuntoisempi, jos viimeisimmät projektit eivät ihan suju odotusten mukaan. Juuri nyt ei tarvitse yltää huippusuorituksiin.

Voimakas suru helpottaa ajan kuluessa. Se saattaa kuitenkin palata aika ajoin yhtä voimakkaana ja sydäntäsärkevänä kuin aiemmin. Hyväksymisen kautta ilo palaa vähitellen elämään. Osaa jälleen olla kiitollinen yhteisistä hetkistä ja muistoista. Silti kaipaus ja ikävä jäävät ikuisesti.

Epätietoisuus ahdistaa, mutta opettaa myös elämään hetkessä

Ahdistus ja epätietoisuus. Päässä pyörii toinen toistaan masentavampia skenaarioita tulevasta. Kuulostaako tutulta? Koronaepidemian aiheuttama poikkeustila on ajanut meidät tilanteeseen, jota määrittää tietämättömyys tulevasta. Yksilöt, kaupalliset toimijat ja valtiot ovat yhtä lailla uuden edessä.

Tämän hetken epävarma tilanne tuo väistämättä mieleen omat sairastumisajat: epätodellisen diagnoosiepäilyn, diagnoosivaiheen kiusallisen pitkän odotuksen, sitten diagnoosin varmistumisen, alkushokin ja sen jälkeisen täydellisen elämänmuutoksen, kun normaali arki vaihtui pitkäksi sairaslomaksi. Muistan, kuinka se tuntui siltä, että oma elämä ei ollut enää omissa käsissä. Joku muu heitti noppaa elämästäni ja siinä itse vain seurasin sivusta odotellen tuomiota. Se oli kuin loputtoman pitkältä tuntuva paha uni.

Vaikka tällä hetkellä olen terve, sairastuminen muutti elämääni pysyvästi. Alkuun pystyin elämään elämää vain puoli vuotta kerrallaan seuraavaan kontrolliin asti. Tulevaisuuden suunnitteleminen sen pidemmälle tuntui turhalta, koska en halunnut joutua taas pettymään. Vähitellen kontrollit ovat harventuneet, ja elämää on uskaltanut suunnitella jo vähän pidemmälle. Viime keväänä kontrolli toi kuitenkin tuttujen hyvien uutisten sijaan jotain muuta – uusiutumisepäilyn. Olin jo ehtinyt päästä jaloilleni ja alkanut luottaa taas elämään. Seurasi jälleen puolen vuoden jakso epävarmuutta. Olin aluksi tietenkin erittäin vihainen ja pettynyt. Hyvän ystäväni sanat kuitenkin muistuttivat kuinka hyvin olin jaksanut jo tähänkin asti ja että selviäisin siksi mistä vain tulevaisuudessakin. Se auttoi jaksamaan. Niin selvisinkin ja pystyin jopa nauttimaan kesästä.

Olen jutellut viime päivinä ystävieni kanssa, joista moni on kuvaillut tämän hetken tuntuvan epätodelliselta, pelottavimmalta ikinä ja uudenlaisia tunteita herättävältä kokemukselta. Olen puolestani huomannut, että tämä tilannehan ei ole minulle uusi. Aikoinaan sairastuminen oli minulle vastaavanlainen kriisi, joka pakotti pysähtymään ja kohtaamaan vaikeitakin asioita, kuten elämän rajallisuuden ja kokemaan lukuisia pettymyksiä. Sen jälkeen mikään ei ole oikeastaan enää yllättänyt, ja olen suhtautunut elämän eteen tuomiin asioihin varauksella.

Kesti kauan tajuta, että tulevan murehtiminen varsinkin negatiivisin sävyin ei oikeastaan auttanut mitenkään nykyhetkeä eikä se myöskään kertonut totuutta tulevasta. Ehkä sitä jotenkin ajatteli, että ikävät uutiset on helpompi hyväksyä, jos ei odota etukäteen liikoja, ettei sitten taas pety. Näin minäkin ajattelin viime syksynä, kun oli taas kontrollin aika. Tulokset olivat jälleen päinvastaiset, mitä odotin: olin terve. Itketti, mutta tällä kertaa ilosta ja helpotuksesta. Olin myös tyytyväinen, että olin elänyt kesäni nauttien elämästäni enkä surkutellen mahdollisia huonoja tulevia uutisia.

Sairastuminen opetti elämästä sen, että varmaa on vain se, ettei mikään ole varmaa. Siispä parempi tapa kohdata tulevaisuus olisi olla odottamatta siltä yhtään mitään. Elää tässä hetkessä, nauttien myös elämän pienistä jutuista.

Koronan aiheuttama poikkeustila koskettaa erityisesti niitä, joilla on jo muutenkin vakava terveydentila tai muita vaikeuksia arjessa

Kun jotain järkyttävää tapahtuu, maailma sellaisena kuin olemme sen tunteneet mullistuu täysin. Joudumme sopeuttamaan arkirutiinejamme ja käyttäytymistämme uudelleen. Pelko ja epävarmuus ovat silloin läsnä, eikä tietoa ole tulevasta. 

Nyt jos koskaan tarvitsemme kykyä toistemme ymmärrykselle. Ihmiset reagoivat eri tavoin poikkeuksellisissa tilanteissa. Kun osa ihmisistä panikoi, toiset vitsailevat ja osa haluaa kieltää koko asian. Kaikki nämä tavat reagoida ovat aivan yhtä normaaleja ja hyväksyttäviä tilanteessa, jossa jokainen yrittää parhaansa mukaan selviytyä. Eikä se tarkoita sitä, etteivätkö ihmiset olisi ymmärtäneet tilanteen vakavuutta.

On luonnollista, että epävarma tilanne pelottaa. Jokainen pystyy kuitenkin vaikuttamaan vain tiettyyn pisteeseen asti omalla toiminnallaan. Helpottaa, jos pystyy hyväksymään, ettei tilanne ole ainoastaan omissa käsissä. Hyväksyy sen, että tuntee pelkoa, mutta ei anna pelolle valtaa.

Poikkeuksellinen tilanne koskettaa erityisesti niitä, joilla on jo muutenkin vakava terveydentila tai vaikeaa. Heidän jaksaminen, niin fyysisesti kuin henkisestikin, saattaa olla jo valmiiksi äärirajoilla. Nyt terveydenhuollon resursseja joudutaan sopeuttamaan erityiseen tilanteeseen, ja esimerkiksi aktiivihoitojen antamista saatetaan vähentää, elleivät ne ole aivan välttämättömiä. Jokaisella on kuitenkin oikeus hakea hoitoa, jos on kummallisia oireita tai todellinen hätä kyseessä. Muussa tapauksessa perheen, ystävien, naapurin tai jopa ennestään tuntemattoman ihmisen tuki voi olla äärimmäisen tärkeää. Pidetään siis huolta toisistamme ja autetaan muita.

Kun katsoo ulos ikkunasta ja näkee sinisen taivaan ja kevätauringon, unohtaa hetkeksi kaiken hysterian. Mieltä voikin rauhoittaa monin tavoin, esimerkiksi meditoimalla tai tekemällä jotain, mikä vie ajatukset muualle. Jos tulevaisuus ahdistaa, auttaa myös se, että elää päivän kerrallaan. Tai jopa vain hetken kerrallaan. Kerrankin on aikaa elää vähän hitaammin ja rauhoittua kiireisen yhteiskunnan vaatimusten keskellä. On aikaa tehdä niitä asioita, joita ei ole koskaan aikaa tehdä. Myös niitä turhanpäiväisiä juttuja. Ehkä tämä myös opettaa, mitkä asiat ovat oikeasti elämässä tärkeitä. Ehkä voit samalla oppia jotain uutta myös itsestäsi.

Huominen on uusi päivä ja toivoa täynnä. Tästäkin tullaan aikanaan selviämään. ❤

ajatuksia kokemusasiantuntija korona läheinen muutosverokortti nuoret aikuiset nykymaailma parisuhde podcast potilaan ääni raha rakkaus syöpä taloudellinen tuki tiedotus tietoisuus toive tulevaisuus uutinen verokortti Vieraskynä yhdistys yhteisö