Muutosverokortti

Miksi tuistani lähtee näin paljon veroa? Tätä kysyin itseltäni monesti mutta en kesken hoitojen jaksanut selvittää asiaa. Sairastamiseni piteni niin kauan, että jouduin siirtymään kuntoutusrahalle. Yhtäkkiä 25% vero tuntuikin pieneltä, kun 40 prosenttia tuistani hävisi veroviranomaiselle. Kuten moni muukin, minä vain sinnittelin ja koitin pärjätä pienillä säästöilläni kunnes saisin veronpalautuksena loput tuistani.

Törmäsin muutosverokorttiin vasta tämän vuoden alussa, kun Suomen Syöpäpotilaat julkaisi videon taloudellisiin vaikeuksiin joutuneesta nuoresta syöpäpotilaasta. Miten voi olla, että hän, minä ja moni muu olisin voinut muutosverokortilla vähentää tuista menevän veron määrää mutta kukaan ei koskaan ottanut tätä puheeksi?

Otin selvää muutosverokortin tekemisestä ja koitin kirjoittaa mahdollisimman selkeät ohjeet. Huomioi kuitenkin, että kuntoutusrahan veroprosentti on pienimmilläänkin jo 25%.

Tarvitset:

Pankkitunnukset tai muun vahvan varmenteen

Tiedon jo saamasi etuuden määrästä

Arvion kuluvana vuonna saatavan etuuden määrästä

  • Mene OmaVeroon ja tunnistaudu vahvasti.
  • Etusivulta löydät kohdan Verokortti ja ennakkovero 2022, avaa siitä linkki Verokortit ja ennakkovero


  • Valitse Tilaa uusi verokortti

  • Klikkaa vasemmalta Valitse lyhyt hakemus

  • Tarkasta, että perustietosi ovat oikein
  • Kohdassa Muut tulot voit ilmoittaa uuden etuuden kohdassa Palkat, eläkkeet ja etuudet. Valitse Lisää uusi etuus


  • Tähän kohtaan sinun tulee täyttää etuuden maksaja, yleensä Kela, etuuden laji eli sairaspäiväraha (tai kuntoutusraha, jos olet siirtynyt sille), vuoden alusta saamasi etuus ja arviosi siitä, kuinka paljon etuutta tulet saamaan.

  • Kohdassa Toimitustapa voit valita, mistä päivästä lähtien uusi verokorttisi on voimassa. Verohallinto toimittaa uuden verokorttisi automaattisesti Kelalle

  • Lopuksi voit esikatsella täyttämäsi lomakkeen ja tarkastaa tiedot. Voit tallentaa hakemuksen keskeneräisenä, jolloin se säilyy OmaVero-sivullasi kuukauden. Kun olet valmis, paina Lähetä

OmaVerossa käsittelyaika on noin viikko. Jos olet ottanut Suomi.fi-viestit käyttöön, saat sinne tiedon valmiista verokortista, muutoin saat verokorttisi postissa.

Huomaa, että voit olla myös oikeutettu syöpäyhdistysten avustuksiin. Lisää niistä voit lukea oppaastamme.

Kuvat ja lähteet:

Blogikirjoituskilpailu

Me haluamme tietää, miltä juuri sinusta tuntuu! Siksi järjestämmekin blogikirjoituskilpailun, jossa haastamme sinut kertomaan itsellesi tärkeästä aiheesta. Tyyli on vapaa ja voitkin lähestyä syöpää aiheena haluamastasi näkökulmasta.

Inspiraatiota voi etsiä omasta blogistamme tai vieraskynäblogista.

Lähetä tekstisi viimeistään 17.4.2022 klo 23.59 osoitteeseen info@youngcancer.fi

Tsemppiä kirjoittamiseen!


Säännöt:

  • Jutun tulee olla hyvän maun mukainen
  • Aiheen tulee liittyä yhdistyksen sisältöihin: teemoja löytyy laidasta laitaan ja kirjoitus voi koskea esim. omaa tai läheisen nuoren sairastumista, syövän jälkeisestä elämää, tukea, mielenterveyttä, seksuaalisuutta, sairaala-arkea tai vaikkapa syövän ja yhteiskunnallisten rakenteiden suhdetta
  • Pituus n. 300-500 sanaa pitkä
  • Juttu saa sisältää kuvia, mutta se ei ole pakollista
  • Juttu kirjoitetaan joko omalla nimellä tai niminerkillä
  • YCF:llä on on oikeus tehdä muutoksia, joista ilmoitetaan kirjoittajalle etukäteen
  • Yhdistys voi julkaista tekstit haluamassaan aikataulussa
  • Palkinnot arvotaan ja voittajille ilmoitetaan henkilökohtaisesti
  • Voittajat voidaan myös ilmoittaa yhdistyksen kotisivuilla ja/tai Instagram-sivulla. Voittaja voi esiintyä halutessaan nimimerkin turvin
  • Palkinnot:
    • 1 kpl Lujasti lempeä, Maaret Kallio, signeerattu
    • 1 kpl Lujasti lempeä-Mielen työkirja, Maaret Kallio, signeerattu
    • 3 kpl yhdistyksen Pure Waste-kangaskasseja

Kipuilta: keskiviikko 9.3.2022 klo 18

Järjestämme yhdessä sh Mervi Pitkäsen kanssa kiputeemaisen illan Zoomissa. Mervin esitys perustuu hänen opinnäytetyöhönsä, johon moni teistä vastasi viime vuoden keväällä. Työhön voi tutustua Theseuksen kautta. Lopuksi on mahdollista kysellä sekä jutella omista kokemuksista kivun kanssa. Keskustelua vetää koulutettu vertaisryhmänohjaaja.

Mukaan pääset täyttämällä oheisen lomakkeen. Saat vastausviestinä linkin tapahtumaan. Huomioitahan, että linkki on henkilökohtainen, eikä sitä tule jakaa.

Kolangiokarsinoomapäivä: Terveystiedot Pandoran lippaassa

Olen 36-vuotias nainen ja sairastin vuonna 2020 kolangiokarsinooman. Sairaus hoidettiin maksan osapoistolla ja tablettimuotoisilla sytostaattilääkkeillä.  Tämän jälkeen käynnistyi 5 vuoden seurantajakso.  Seuranta on hoidettu TT-kuvauksien ja verikokeiden avulla. Ehdin jo hetken uskoa, että syöpä on minulle taakse jäänyttä elämää, mutta syöpä jälleen pääsi muistuttamaan olemassaolostaan.   Viime vuoden marraskuun kontrollissa löytyi pieni 5 mm kokoinen nodulus eli kyhmy oikeasta keuhkosta. Taustani takia lääkärit heti epäilivät levinnyttä syöpää. 

Olen iloinen siitä, että Suomessa syövän jälkeen potilaita seurataan tarkasti. Lääkärin ja potilaan välistä kommunikointia voisi paikoitellen edelleen kehittää. Minulle oli varattu puhelinaika kontrollitulosten kuulemista varten. Tämä on mielestäni hyvä tapa kertoa sekä hyviä että huonoja uutisia. Kyseisenä päivänä hoitaja soitti minulle pyysi kiireesti Meilahteen. Olin työmatkalla, joten minun oli mahdotonta päästä saman tien paikalle. Kävin tulokset läpi kirurgin kanssa puhelimitse. Kirurgi oli poikkeuksellisen ystävällinen ja avulias ikävässä tilanteessa. Asiasta jäi lopulta hyvä mieli ja jäin odottamaan jatkotoimia. Veriarvoni olivat loistavat ja olin oireeton, joten jäin käsitykseen, etten ole saman tien kuolemassa syöpään. Aiemman syöpädiagnoosini luin aikoinaan Omakanta-sovelluksesta, joten tämä yhteydenotto tuntui inhimilliseltä. 

Sain soiton Meilahdesta ja minut ohjattiin PET-TT-kuvauksiin muutama päivä uutisten jälkeen. Kävin tutkimuksessa. Keuhkokirurgi soitti minulle muutama päivä tutkimuksen jälkeen. Hän oli todella vaivaantuneen kuuloinen ja sanoi, että edelleen oikeassa keuhkossa on kyseinen muutos. Hän kertoi kyseessä olevan levinnyt syöpä ja seuraavan kontrollin olevan kolmen kuukauden päästä. Jos muutoksia ilmaantuu lisää, niin leikkaus ei ole mahdollinen. Leikkausta voidaan harkita, jos muutoksia ei tule lisää. Olin hyvin hämmentynyt tästä informaatiosta, koska aikaisemmin kukaan ei ollut varmuudella puhunut levinneestä syövästä. Kysyin diagnoosin varmuudesta, ja tässä vaiheessa kirurgi sanoi, ettei diagnoosi täysin varma ole. Kysyin PET-TT-kuvauksesta saadusta tiedosta ja kirurgi vastasi hyvin sekavasti kysymykseen. Puhelun jälkeen minulle jäi olo kuin olisin kuolemassa hetkenä minä hyvänsä, mutta en itse ymmärrä omaa tilaani.

Kävin lukemassa MAISA-sovelluksesta lausunnon PET-TT-kuvauksesta. Ihmettelin todella paljon, miksi kirurgi ei maininnut lausunnon sisällöstä mitään yksityiskohtia minulle. Lausunnon mukaan syöpää ei löytynyt imusolmukkeista tai muualta kehosta. Löytyneen muutoksen metabolinen aktiivisuus oli lievä. Tällaisista asioista minua olisi kiinnostanut keskustella, koska kyse on kuitenkin omasta terveydestäni. Mielestäni on kyseenalaista, että lausuntoon kirjataan diagnoosi ”levinnyt syöpä”, kun diagnoosi ei ole täysin varma. 

Turhauduin tilanteeseeni, ja päätin jatkaa elämääni kuin ennen. Olen edelleen syönyt terveellisesti, käynyt töissä, harrastanut liikuntaa, levännyt ja nähnyt ystäviäni. Olotilani on ollut todella energinen. Olen aina harrastanut erilaista liikuntaa ja korona-ajasta huolimatta olen käynyt koko ajan kuntosalilla. Aerobinen kunto on kehittynyt ja lihasvoimaa on tullut lisää. Minulla ei ole ollut edes flunssaa kolmeen vuoteen, joten minun on vaikea ajatella itseni hyvin sairaaksi tällä hetkellä. Voisi jopa sanoa, että sairaampi olen ollut syöpähoitojen takia kuin itse syövän takia. Minusta tuntui kuin terveystietoni olisivat olleet piilotettuna Pandoran lippaaseen, jota kukaan ei uskaltanut avata. 

Kalenterini muistutti minua tulevista jatkotutkimuksista. Tutkimukset alkoivat jälleen verikokeilla, ja näistä sain heti tulokset. Veriarvot olivat jälleen loistavat. Tämän jälkeen kävin TT-kuvauksissa ja syöpäpolilla kuulemassa tuomioni. Sain vihdoin selkeitä vastauksia moniin minua askarruttaviin kysymyksiin. Valitettavasti diagnoosi vahvistui levinneeksi syöväksi, sillä myös maksastani löytyi pieni pesäke. Kävimme läpi tilanteeni, sairauteni hoitomahdollisuudet ja puhuimme hiukan heikosta ennusteestani. Toisaalta tilanteen läpikäyminen antoi myös minulle toivoa ja minulle ojennettiin vielä oljenkorsi eli paranemiseen on vielä pienen pieni mahdollisuus. Tilanteen avaaminen loi myös toivoa tulevasta. Ensi viikolla aloitetaan  sytostaattihoidot. Toivon sydämeni pohjasta niiden tehoavan, koska silloin minun voi olla mahdollisuus saada myös paikallishoitoja.

-X

On vain sopeuduttava, ei ole muuta vaihtoehtoa

Joulukuun 11. päivänä, vuonna 2020 mun elämä romahti. Olin suorittamassa abivuotta lukiossa ja lukuloma sekä viimeiset kirjoitukset olivat edessä. Mä olin aidosti onnellinen ja todella tyytyväinen mun silloiseen elämään. Koko lähitulevaisuus oli suunniteltu valmiiksi ja mun oli vain tarkoitus edetä sen suunnitelman mukaisesti. Kun koko mun elämän muuttanut tieto tuli ilmi, äitini sanoi osuvasti: ”Nyt loppui perheen kiireet ja alkoi eläminen päivä kerrallaan”, ja niin todellakin tapahtui.

Tuona kyseisenä joulukuisena päivänämulla diagnosoitiin siis akuutti lymfaattinen leukemia eli verisyöpä. Diagnoosipäivästä alkoivat noin 2,5 vuotta kestävät hoidot, joista ensimmäinen vajaa vuosi on intensiivihoitoa eli pääasiassa sairaalassa oloa. Koko asiaa ei silloin pystynyt käsittämään, eikä käsittelemään. Oli vaan sopeuduttava, ei ollut muuta vaihtoehtoa. Nyt jälkeenpäin ajateltuna elin shokissa ensimmäisen kuukauden sairaalassa. Vasta kun pääsin kuukauden jälkeen käymään kotona ensimmäistä kertaa, todellisuus alkoi valjeta. Seuraavat kuukaudet olivatkin niitä kaikista raskaimpia sekä henkisesti, että fyysisesti. Ja rehellisesti sanottuna, luovuttaminen kävi tuolloin mielessä. Olen maailman onnellisin ja kiitollisin, etten luovuttanut.

Viime kevät oli ylivoimaisesti mun elämän raskainta ja vaikeinta aikaa. Olen kuitenkin elävä esimerkki siitä, että niistä vaikeista hetkistä ja jaksoista selvittiin. Mulle on hoitojen aikana tapahtunut niin paljon pahoja ja kamalia asioita, etten edes muista miltä kaikki tuntui. Mä henkilökohtaisesti uskon siihen, että meidän oma mieli suojelee meitä niiltä kaikista vaikeimmilta kokemuksilta ja tunteilta, joita olemme kokeneet. Välillä ajattelen, että harmi etten ole kirjoittanut päiväkirjaa tältä koko ajalta, jona olen ollut sairas. Toisaalta pidän sitä hyvänä asiana, sillä parantumisen jälkeen on ehkä helpompi jatkaa elämää, kun ihan kaikki ei ole selkeänä mielessä

Olen tällä hetkellä hoitojeni intensiivijakson loppumetreillä. Muutamien viikkojen päästä aloitan ylläpitohoidot, joita jatketaan seuraavat pari vuotta. Se tuntuu mielettömän isolta voitolta. Monet ALL-potilaat joudutaan hoitamaan kantasolusiirrolla, koska tavalliset sytostaattihoidot eivät tepsi. Mun kohdalla näyttää kuitenkin tällä hetkellä siltä, ettei kantasolusiirtoa tarvittaisi. Jo ensimmäisen hoitojakson jälkeisestä luuydinnäytteestä lähtien mun luuydin on ollut täydessä remissiossa, eikä siellä ole ollut havaintoakaan syöpäsoluista. Olen tästä mielettömän kiitollinen. Uskon myös siihen, että jokaiselle ihmiselle on määritelty taakaksi vain tietty määrä vaikeuksia ja pahaa. Mun tie leukemian kanssa on ollut tähän mennessä niin vaikea ja kivinen, että uskon kaiken sen täyttävän mulle määritellyt vaikeudet. Tämän vuoksi uskon ja toivon, että mut pystytään parantamaan pelkin sytostaatein. 

Syöpä on ja tulee olemaan aina vaikea vastoinkäyminen elämässä kenelle tahansa, iästä riippumatta. Se, miten sairauden kohtaa ja miten siihen suhtautuu, vaikuttaa kuitenkin älyttömän paljon elämään sen kanssa. Itse olen pyrkinyt olemaan positiivisella asenteella joka tilanteessa, vaikka aina se ei ole mahdollista. On tärkeä muistaa, että kaikki mahdolliset tunteet ovat sallittuja syövän kanssa. Mikään tunne ei tee kenestäkään heikompaa tai vahvempaa. Täytyy myös muistaa olla vertaamatta omaa sairautta ja tilannetta muihin. Syöpä ei ole taistelu, joka joko voitetaan tai hävitään. Se on koettelemus, josta selvitään. Meistä jokaisesta tulee vahvempia syövän myötä. Sen jälkeen jokainen meistä pystyy mihin tahansa.

Mulla on oma blogi Leukemiapäiväkirjat, johon postailen säännöllisen epäsäännöllisesti sisältöä sairastamisestani. Mulle saa myös koska tahansa tulla laittamaan viestiä, jos on vertaistukea vailla. Jaan mielelläni kokemuksiani muiden kanssa. 

-Nuppu Toivanen, Jyväskylä

Tulevat kuntoutus- ja sopeutumisvalmennuskurssit

Kuntoutus- ja sopeutumisvalmennuskurssit ovat usein hyvä tapa pitää taukoa arjesta, tavata muita samassa tilanteessa olevia ja saada uusia ideoita arjessa selviämiseen. Tänä vuonna nuorille aikuisille suunnattuja kursseja on Turussa sekä Helsingissä. Turun kurssi sisältää täysihoidon, joten kannattaa hakea ympäri Suomen.

Kursseja järjestetään sekä Kelan, että sosiaali-ja terveysministeriön (sosiaali-ja terveysjärjestöjenavustuskeskus/ STEA) rahoittamina. On hyvä muistaa, että kursseilta on mahdollisuus saada erilaisia Kelan päivärahoja ja matkakustannuksia vain, jos sinulla on lääkärin lähet kurssille. Kannattaa siis ottaa tämä puheeksi hoitavan tahon kanssa. Kelan kursseille tarvitset lisäksi myös B-todistuksen hakuvaiheessa.

Nuorten aikuisten kuntoutuskurssi Turussa. Tämän yksilökurssin ensimmäinen ja viimeinen kerta pidetään verkossa 1.9.2021 ja 7.10.2021, muuten kurssi järjestetään Meri-Karinan hyvinvointikeskuksessa 13.–17.9.2021. Hakuaika kurssille päättyy 9.8.2021.

https://www.lounais-suomensyopayhdistys.fi/nuorten-aikuisten-yksilokurssi/

Sylva ry aikoo myös järjestää syksyllä VOIMA-viikonloppuja sekä 21-28-, että 29-35-vuotiaille. Päivämäärät ja paikka selkiintyy todennäköisesti kesän edetessä.

https://www.kaikkisyovasta.fi/events/event/nuorten-aikuisten-20-25-vuotiaiden-voima-viikonloppu/

https://www.kaikkisyovasta.fi/events/event/voima-viikonloppu-29-35-vuotiaille-nuorille-aikuisille/

Huomioithan, että voit myös hakea muihin sairauskohtaisiin tai teemakursseille. Kursseja järjestää Kela tai syöpäjärjestöt, jolloin haku toimi hieman eri tavalla. Lisätietoa kursseista ja niille hakemisesta löydät:

Kela: https://www.kela.fi/kuntoutus-ja-sopeutumisvalmennuskurssit

Syöpäjärjestöt(STEA-rahoitus): https://www.kaikkisyovasta.fi/hoito-ja-kuntoutus/kuntoutus/kuntoutuskurssit/

Suru. Pelko. Ahdistus. Viha.

Neljä vahvaa tunnetilaa, jotka syöksyivät yhtaikaa päälleni lokakuun alussa vuonna 2019 ja pitivät vahvasti otteessaan kuukausien ajan. En usko, että tulen koskaan unohtamaan sitä hetkeä, kun tulin tavalliseen tapaani töistä kotiin, mutta normaalista poiketen vastassa olikin itkevä puolisoni ja huonot uutiset minulle kertova anoppini.

Harmittomaksi luvattu pieni kasvain olikin aggressiivinen syöpä.

Puolisoni hoidot aloitettiin vielä saman kuun aikana, mutta silti niiden odottaminen oli tuskallisen hidasta. Se kuukausi kesti vähintäänkin vuoden. Odotellessamme pyrimme keksimään muuta ajateltavaa, näin jälkikäteen ajateltuna jopa epätoivoisuuteen asti. Kävimme paljon ulkona syömässä, uimme kylpylässä, katselimme leffoja teatterissa ja Tallinnan reissun peruunnuttua vietimme jopa pienen loman kotikaupunkimme keskustan hotellissa.

Kuin kohtalon oikusta olin juuri reilu viikko ennen diagnoosia irtisanoutunut ja jäänyt keikkatyöläiseksi, jonka ansiosta pystyin olla täysillä matkassa mukana. Jos en ollut töissä, olin sairaalassa kihlattuni vierellä. Joinakin hoitokertoina osaston upea henkilökunta jopa toi minulle oman sängyn ja vietin yönikin sairaalassa.

Lopputalvesta molempien voimavarat alkoivat pikkuhiljaa lisääntyä. Helmikuussa uskalsin aloittaa uuden kokopäivätyön. En pystynyt enää olla entiseen tapaan koko ajan hoidoissa tukena, mutta olin useaan otteeseen yllättynyt ja vaikuttunut hänen sinnikkyydestään ja vahvuudestaan, joten tiesin hänen pärjäävän, vaikka en ollut kokoajan vieressä. Välillä osastolla hengailu saattoikin enemmän parantaa minun oloani.

Ja sitten romahdin täysin.

Jäin uudessa työpaikassani lähes heti simputuksen ja kiusaamisen kohteeksi. En ole normaalistikaan vahvin persoona, mutta sillä hetkellä en jaksanut laittaa vastaan ollenkaan. Ja jos se ei ollut tarpeeksi, siihen aikaan vielä salaperäinen koronavirus otti koko maailman haltuunsa. Syöpä alkoi olla hallinnassa, mutta nyt sain uuden syyn pelätä rakkaani puolesta. Lisäksi sairaalaan asetettu vierailukielto käännytti minut ovelta hoitojaksojen alkaessa.

Pahan olon kasautuessa aloin ensimmäistä kertaa elämässäni kokea paniikkikohtauksia. Työterveysterapeutti kirjoitti minulle ensin kuukauden sairaslomaa ja sen lähestyessä loppua vielä toisen mokoman. Samoihin aikoihin kihlattuni kävi läpi kantasoluhoitoa, jonka vuoksi hän oli täydessä eristyksessä kolme viikkoa. Itse vietin osan tuosta ajasta vanhempieni luona, sillä yksin oleminen oli murskaava ajatus.

Kesäkuussa palasin töihin, mutta jo pelkästään tietyn työntekijän äänen kuuleminen rappukäytävässä sai minut itkun partaalle. Irtisanouduin toistamiseen alle vuoden sisällä ja palasin entiseen työpaikkaani keikkariksi.

Hoidot kulminoituivat heinä-elokuun vaihteessa sädehoitoihin ja pikkuhiljaa aloimme päästä sisään uuteen normaaliin, jonka tammikuussa tehty oikean kämmenen osittainen amputaatio käynnisti. Nyt 1,5 vuotta myöhemmin arki sisältää edelleen totuttelua ja opettelua, mutta on ollut suuri ilo huomata, mihin kaikkeen ihminen tottuu ja oppii, kun vain on tarpeeksi motivaatiota, asennetta ja rohkeutta. Kolme sormea köyhempänä puolisoni on silti pitänyt tiukasti kiinni esimerkiksi askartelusta, suoritti opiskelut loppuun ja pääsi kiinni työelämään. Diagnoosin saatuaan hän oli valmis luopumaan kaikesta, mutta pala palalta elämä on kasautunut uusiksi. Ja olen ylpeä todistaessani sitä.

Avioliittoon astuimme 21.5.2021. Vuosi kantasoluhoidon jälkeen.

Suurimmat pelot ja surut koin vaimoni puolesta. Suurimmat voimaantumiset ja ilot koin hänen ansiostaan. Ja vaikkei matka vielä olekaan päättynyt, selviämme kunhan olemme yhdessä antamassa toisillemme voimaa. Sillä syöpä ei ole yksin siihen sairastuneen taistelu eikä se pääty taudin kukistamiseen.

Suru. Pelko. Ahdistus. Viha.

Neljä vahvaa tunnetta, jotka olivat läsnä jatkuvasti kuukausien ajan. Mutta ne ovat kaikki väliaikaisia, tilanteen mukaan tulevia ja meneviä tiloja. Kun kaikki muut on käsitelty, jäljelle jää ylpeys.

– Kalle, läheinen

Kallen puolison tekstin voit lukea täältä

Sarkoomien tietoisuuskuukausi: ”Koepalan tulos pysäytti elämäni”

Oli huhtikuu 2019, kun huomasin oikean peukaloni tyven hieman turvonneen. Kipuja ei ollut, joten en kiinnittänyt asiaan sen enempää huomiota. Kaksi kuukautta vierähti. Turvotus oli hieman lisääntynyt, joten päätin varata ajan lääkärille. Sain ajan syyskuun alulle. Turvotus paheni ja kovia kipujakin alkoi olla. Kun pääsin vihdoin lääkäriin, kerrottiin että siellä selvästi oli jotakin. Minut lähetettiin heti kuvauksiin. Kuvausten tulokset tulivat ja lääkärin kertoessa kädessäni olevan kolmen sentin kokoinen kasvain, pelästyin kovasti. Minulle kuitenkin sanottiin, että suurella todennäköisyydellä se on hyvänlaatuinen ja aikaa oltiin jo varaamassa leikkaukseen. Lääkäri kuitenkin halusi ottaa vielä koepalan.

Koepalan tulos pysäytti elämäni. Kasvain olikin pahanlaatuinen. Minulla oli käden pehmytkudoksen sarkooma. Syöpäni oli erittäin aggressiivinen ja kämmenestäni amputoitaisiin puolet pois, jotta kasvain saataisiin poistettua. Minulle jäisi siis oikeaan käteen vain nimetön ja pikkurilli. Olin järkyttynyt ja shokissa. Itkin hysteerisesti viikon putkeen. Ei näin voinut tapahtua minulle. Tuskaani lisäsi myös uutinen siitä, että syöpä oli ehkä levinnyt keuhkoihini. Keuhkoistani löytyi pieniä pisteitä mutta ne olivat liian pieniä tutkittavaksi, joten levinneisyys jäi epäselväksi.

Kämmeneni oli tarkoitus amputoida piakkoin diagnoosista, mutta leikkaus lykkääntyi koko ajan, koska lääkärit eivät olleet vielä selvittäneet mikä sarkooma minulla oli kyseessä. Lopulta aikaa ei enää ollut, sillä sarkooman pelättiin leviävän, joten minulla aloitettiin sytostaattihoidot. Hoitojen alussa saatiin selville, että minulla on Ewingin-tyyppinen sarkooma. Erittäin harvinainen ja aggressiviivinen. Sarkoomani oli niin harvinainen, että ennusteet olivat huonot, sillä ei oltu varmoja mikä hoito tepsisi.

Hoitoni olivat rankat. Sain sytostaatteja kolmen viikon välein. Olin sairaalassa kerralla 3-5 päivää. Laihduin 10 kiloa ja olin erittäin huonovointinen. Pahoinvoinnin estolääkkeet eivät tehonneet minuun kunnolla. Kuvaukset kuitenkin osoittivat sytostaattien tehoavan, sillä kasvain pieneni hurjasti. Minut päätettiin leikata tammikuussa 2020. Leikkaus pelotti ja mietin sitä joka päivä. En tiennyt miten pärjäisin, kun kädessäni olisi vain kaksi sormea.

Leikkaukseni kesti 7 tuntia ja se onnistui hyvin. Koko kasvain saatiin poistettua eikä komplikaatioita tullut. Jalastani siirrettiin kudosta käteeni poistetun osan tilalle, joten nyt vasenta reittäni koristaa 30 sentin pituinen arpi. Toivuin leikkauksesta nopeasti mutta hermokivut kestivät kaksi kuukautta. Henkinen toipuminen vei aikansa enkä vieläkään ole aina ihan sinut uuden käteni kanssa.

Vaikka sytostaatit ja leikkaus tehosivat hyvin, minulla jatkettiin sytostaatteja ja sarkoomani aggressiivisuuden takia minulle tehtiin vielä autologinen kantasolusiirto. Olin sairaalassa kolme viikkoa. Korona jylläsi pahana silloin, joten läheiseni eivät päässeet sairaalaan katsomaan minua. Ikävä oli kova mutta pärjäsin henkisesti ihan hyvin. Skypetin mieheni ja kavereideni kanssa joka päivä. Siirre onnistui muutenkin mallikkaasti vaikka oksentelin todella paljon, jonka vuoksi ruokatorveni kipeytyi kovasti. Mutta kipulääkkeillä siitäkin selvittiin. Siirteen jälkeen minulle tehtiin vielä keuhkojen sädehoito heinäkuussa 2020. Siihen loppuivat syöpähoitoni.

Syövän uusiutuminen mietityttää, mutta onneksi kontrollikuvaukset ovat olleet puhtaat. On tunne, että kyllä tästä selvitään ja uskallan suunnitella tulevaa. Pärjään amputoidun käden kanssa mainiosti. Suoritin kesken jääneen koulun onnistuneesti loppuun ja valmistuin merkonomiksi. Erilainen käteni ei ole este tulevaisuudelleni. Voin rehellisesti sanoa, että voin tehdä 80 prosenttisesti samoja asioita kuin ennenkin. Omallla uudella tavallani kuitenkin. Syöpään sairastuminen on jättänyt jälkensä niin henkisesti kuin fyysisestikin, mutta silti olen onnellinen.

-Tuuli

Blogitekstin kirjoittaja Tuuli pitää omaa syöpäinstaansa @seitsemansormea-tilillä, johon kannattaa myös käydä ehdottomasti tutustumassa!

Positiivinen kehonkuva ja syöpä – mahdoton yhtälö?

Olen 35-vuotias nainen. Sairastuin viime vuonna sappiteiden syöpään ja minua hoidettiin leikkauksen ja sytostaattien avulla. Tällä hetkellä voin hyvin ja syöpä ei ole uusiutunut. Olen aina ollut melko tyytyväinen ulkonäkööni, mutta syöpää sairastaessa koin kuolemanpelon lisäksi myös ulkonäkökriisin. Tämä vaikutti itsetuntooni leikkauksen jälkeen. Itsetunto, seksuaalisuutta unohtamatta, voi murentua meillä kaikilla rankan elämäntilanteen sattuessa kohdalle. Vaikeuksien jälkeen, oma itsetuntoni rakentui uudelleen ja lopulta vahvistui. Tärkeässä roolissa olivat keskustelut puolison ja läheisten kanssa. Kävin myös muutaman kerran psykologin vastaanotolla, mutta nämä keskustelut jäivät aika pinnallisiksi. Syöpäsairaalassa keskustelin seksuaalisuuteen liittyvistä asioista kerran hoitajan kanssa. Minusta tuntui, että hoitaja lähinnä vaivautui, kun esitin lisäkysymyksiä sytostaattien mahdollisista vaikutuksista seksielämään. Seksi tuntuu olevan edelleen hieman tabu yhteiskunnassamme.  

Olen harrastanut fyysisten liikuntaharrastuksien lisäksi valokuvamallina poseeraamista useita vuosia. Malliharrastus on kehittänyt itsetuntoani monin tavoin.  Mielestäni itsetunto on rohkeutta olla oma itsensä, itsensä hyväksymistä ja arvostamista. Uskon hyvän itsetunnon auttavan elämänhallinnassa, ja että jokainen voi kehittää itsetuntoaan koko elämänsä ajan eri elämänvaiheissa. Malliharrastus on antanut minulle rohkeutta olla oma itseni. Uskallan esimerkiksi esittää mielipiteeni, vaikkei asiani aina kaikkia miellyttäisi. Kuvauksissa olen tarkka esimerkiksi kuvauksen teemasta ja tyylistä, koska olen usein boudoir- eli alusvaatekuvissa mallina.

Syöpää sairastaessani jouduin täysin uuteen elämäntilanteeseen ja syöpä vaikutti myös itsetuntooni ja kehonkuvaani. Monien eri vaiheiden kautta, minusta tuli paljon armollisempi itseäni kohtaan. Ennen leikkausta olin murheissani valtavasta arvesta, joka jäisi rumentamaan vatsaani. Lisäksi pohdin tulevia sytostaattihoitoja ja mahdollista hiusten menetystä. Puhuin asiasta ystävieni kanssa, ja osa oli sitä mieltä, että murehdin turhaan noiden asioiden takia. Osa ymmärsi murheeni aiheen, vaikka pääasia oli selvitä leikkauksesta ja hoidoista hengissä. 

Leikkauksen jälkeisenä aamuna ihoni oli todella pinkeä ja turvoksissa. Muistutin mustelmaista Michelin-ukkoa, enkä erottanut edes polvilumpioideni muotoa turvotuksen takia. Olin kerryttänyt yhdessä vuorokaudessa 12 kiloa nesteyttämisen takia. Ulkonäköni oli kuin kamalasta painajaisesta ja en edes halunnut katsoa itseäni peilistä. Vatsani leikkaushaavaa pystyin vilkaisemaan vain kerran sairaalaviikkoni aikana, koska se oli mielestäni niin ruma ja iso. Yritin jutella hoitajien kanssa asiasta, mutta koin, ettei ketään kiinnostanut huolenaiheeni turvotukseen liittyen. Mielestäni Suomessa pitäisi panostaa enemmän mielenterveyteen. Syöpään sairastuneelle pitäisi antaa henkistä tukea jo sairaalassa ollessa. Avun hakeminen itsenäisesti oli hyvin vaikeaa siinä vaiheessa, kun tuntui, ettei enää ole valoa tunnelin päässä. 

Pystyin, sairaalassa ollessa, viikon jälkeen kävelemään muutaman kilometrin mittaisia matkoja, mutta paino ei lähtenyt putoamaan lainkaan ensimmäisen viikon aikana. Sain kirurgilta nesteenpoistolääkityksen ja jo muutaman pillerin otettuani alkoi tapahtua. Söin lääkkeitä kaksi kappaletta, jolloin kehon nesteet alkoivat jälleen hiljalleen liikkua, ja olo helpottaa niin henkisesti kuin fyysisesti. 

Turvotuksen ja arven takia pidin itseäni todella rumana, mikä tietysti vaikutti itsetuntooni. Kävin iltamyöhään lenkillä, jottei minun tarvinnut nähdä muita ihmisiä. Oloani ei yhtään helpottanut kesähelteet, sillä en voinut käyttää juuri mitään kesävaatteita, koska ne eivät mahtuneet minun päälle. Halusin myös peitellä omaa vartaloani uteliailta katseilta, koska minusta näki jo kaukaa, etten ollut ihan kunnossa. Mielialani heittelivät äärilaidasta toiseen ja näin jälkikäteen ajateltuna olen ollut todella raskasta seuraa viime kesänä. Läheiset yrittivät kannustaa minua lähtemään ulos t-paidassa, mutta tarvitsin hupparin suojakseni, vaikka siinä oli todella kuuma olla. 

Leikkauksen jälkeen en edes halunnut ajatella seksiä, mikä oli minulle täysin uusi tunne. Seksuaalinen itsetuntoni sai todella kovan kolauksen, koska ajattelin, ettei kaltaiseni kanssa kukaan halua olla romanttisessa suhteessa. Onneksi sain keskusteltua mieheni kanssa peloistani ja tunteistani, niin sain myös toisenlaisen mielipiteen asiaan. Vyyhti alkoi keskustelemisen jälkeen purkautua nopeasti. 

Kuukausi leikkauksen jälkeen juttelin kuvauksista tutun valokuvaajan, Jukan, kanssa. Hän pyysi minua malliksi kuviin. Epäröin hetken, mutta suostuin kuitenkin. Ajattelin, että ehkä kuvaukset piristäisivät mieltäni. Päätimme kuvata kotonani, koska se olisi minulle helpompaa. Tuleva kuvaus sai perhosia lentelemään vatsassa ja mietin voisiko minusta enää saada hyviä kuvia, kuten ennen. Kuvauspäivä koitti ja pelkoni haihtuivat, sillä kuvat onnistuivat todella hyvin. Hymyilen vieläkin katsoessani kyseisen kuvasarjan kuvia, koska osittain myös niiden avulla sain kadonneen itsetuntoni takaisin. Koin jälleen näyttäväni aivan tavalliselta omalta itseltäni ja tuntui kuin kivi olisi vierähtänyt sydämeltäni. 

Tilanteeni helpottui entisestään sytostaattikuurin alkaessa. Voin melko hyvin hoitojen aikana, enkä menettänyt hiuksiani. Ihoni oli hieman huonommassa kunnossa kuin tavallisesti, mutta sen asian kanssa pystyin elämään. Sytostaatit eivät vaikuttaneet juuri itsetuntooni tai mielialaani ja tein vointini mukaan myös kuvauksia hoitojen aikana. Yllätyin todella paljon kannustavista viesteistä, joita sain kuvaajilta, malleilta ja läheisiltä. Loppujen lopuksi selviydyin mielestäni leikkauksesta ja hoidoista kokonaisuutena melko hyvin, vaikka itsetuntoni kävikin aivan pohjamudissa. Vatsani arpi on parantunut todella hyvin tehden siitä lähes huomaamattoman. Tällä hetkellä koen olevani henkisesti vahvempi kuin koskaan kulkemani polun takia. Paras neuvo, jonka voin antaa syövän kanssa kamppaileville on, että uskalla elää syövästä huolimatta ja ole armollinen itseäsi kohtaan. 


Kirjoittaja: Laura

Rauta nousee myös sytostaattihoitojen aikana

Olen 35-vuotias nainen ja sairastuin viime vuonna kolangiokarsinoomaan. Ennen sairastumistani vietin todella aktiivista elämää. Liikuin vähintään 5 päivänä viikossa, ja harrastin kuntosalilla treenaamista ja salibandya. Talvisin kävin aina muutaman kerran Lapissa, jotta pääsin laskettelemaan. 

Olen pelannut salibandya nelos- ja kolmosdivisioonan joukkueissa kuusi kautta. Harmikseni en tapaturmilta välttynyt pelikentillä, sillä loukkaannuin vuonna 2019. Loukkaantumisen seurauksena minulta leikattiin eturistiside ja kierukka oikeasta polvesta. Leikkauksen jälkeinen vuosi meni polvea kuntouttaessa. Tavoitteenani oli kuitenkin palata pelikentille entistä ehompana, mutta sillä hetkellä en osannut arvata mikä minua odottaa. 

Olen aina ollut herkkävatsainen, ja tämä on yksi syy siihen, jonka takia olen syönyt mahdollisimman terveellisesti ja liikkunut paljon. Usein vatsakivuissa lähdin liikkumaan, jotta saisin helpotusta oireisiin. Vuoden 2020 alussa vatsakivut olivat melko hankalia, ja olin erään viikon ajan todella turvoksissa ja kivuissa. Epäilin sappikivien aiheuttavan oireet ja varasin ajan työterveyslääkärille. 

Lääkäri ohjasi minut vatsan ultraäänitutkimukseen. Vatsakivut olivat jälleen rauhoittuneet ja menin tutkimukseen ajatellen, ettei tutkimuksissa löydy mitään poikkeavaa. Yllätys olikin suuri, kun maksasta löytyi iso kysta ja toinen epäilyttävä kasvain. Veriarvot olivat loistavat. Minut ohjattiin jatkotutkimuksiin ja olin edelleen melko rauhallisin mielin, koska lääkärit epäilivät kasvaimen olevan hyvänlaatuinen. Kevään aikana treenasin paljon kuntosalilla ja kuntoutin polvea, jotta kesällä pääsisin aloittamaan salibandytreenit. Kuntoutus eteni tällä hetkellä todella hyvin ja kävin toukokuussa jo pallottelemassa hallilla. Tutkimukset jatkuivat monta kuukautta, koska kasvainta oli todella vaikea diagnosoida sen haastavan sijainnin takia. Kasvain sijaitsi keskellä maksaani, joten biopsianäyte oli hankala ottaa siitä. 

Toukokuun lopulla selasin Omakantaa, ja huomasin viimeisimmän kuvantamistutkimuksen ja biopsianäytteen tuloksien saapuneen. Vihdoin diagnoosi oli saatu tehtyä ja lausunnossa kerrottiin minulla olevan maksan sisäisten sappiteiden syöpä. Lausunnossa mainittiin suunnitteilla olevasta leikkauksesta, jossa iso osaa maksaani poistettaisiin. Olin lausunnosta todella järkyttynyt. Tämän jälkeen minut kutsuttiin keskustelemaan tuloksista sairaalaan. Kirurgi kehotti minua jatkamaan normaalisti liikuntaharrastuksiani, sillä tuleva leikkaus tulee olemaan todella raskas elimistölle. 

Jatkoin treenaamista vielä ahkerammin kuin ennen, koska liikunnan avulla sain ajatukset pois syöpään liittyvistä asioista. Jälkikäteen olen ihmetellyt hyväntuulisuuttani leikkausta edeltävänä kuukautena. Alitajuisesti olin paljon ahdistuneempi, sillä öisin näin painajaisia tulevasta leikkauksesta. Olin unissani usein kahlittuna vankilassa. Sellissäni oli lukitsematon ovi, jota kautta vangit pystyivät poistumaan vapaasti. Olin ainoa, joka ei päässyt ulos. 

Leikkauspäivä koitti ja olin todella hermostunut. Leikkaus meni kuitenkin hyvin, vaikka se kesti muutaman tunnin odotettua pidempään. En koskaan ole ollut niin kipeä ja olo oli kuin jyrän alle jääneellä useita viikkoja. Lähdin ensimmäisen viikon lopulla jo pidemmälle kävelylenkille sairaalan pihalle ja vähitellen liikkuminen alkoi helpottua. Kuntosalilla en saanut käydä kahteen kuukauteen leikkauksen jälkeen, jottei maksani ala vuotamaan verta. Sairaalassa keskustelimme myös liitännäishoidostani, joka tarkoitti kohdallani kuuden kuukauden sytostaattikuuria. Kirurgi sanoi, että todennäköisesti saan unohtaa harrastukseni hoitojen aikana. Tämä harmitti minua todella paljon, koska rakastan liikuntaa. Itkin viimeisenä päivänä kohtaloani sairaalassa ja koin ensimmäistä kertaa elämässäni elämänhaluttomuutta. 

Kävin jokaisena päivänä kävelyllä kotiutumiseni jälkeen, koska en halunnut jäädä kotiin makaamaan. Minua nesteytettiin leikkauksen aikana liikaa, ja kerrytin leikkauspäivänä painoa 12 kiloa. Neste tuntui olevan todella tiukasti kiinni kehossani, sillä painoni laski vasta kahden viikon jälkeen takaisin normaaliin. Kuukausi leikkauksen jälkeen näytin normaalilta, eikä moni millään uskonut millainen operaatio minulle oli tehty. 

Olen aina ollut oman polkuni kulkija, ja halusin olla niin aktiivinen kuin mahdollista syöpähoitojeni aikana. Aloitin elokuussa ensimmäisen kapesitabiinikuurijakson, ja yllätyin siitä, että vointini oli melko normaali. Päätin kaksi kuukautta leikkauksen jälkeen meneväni treenaamaan kuntosalille. Koronan takia treenasin pääsääntöisesti aamupäivisin, koska siihen aikaan salilla ei juuri ole muita treenaajia. Tein aluksi pidempää sarjaa, jotta keho tottuisi taas liikuntaan. Leikkauksen yhteydessä myös oikeanpuolisiin vatsalihaksiini oli kajottu, ja ne olivat todella heikossa kunnossa. 

Loppuvuodesta pystyin jo treenaamaan 10 toiston sarjoilla ja sarjapainot olivat ihan kohtuullisella tasolla. Jouduin joistain raskaista perusliikkeistä luopumaan loppuvuodesta, koska kasvoni välillä sinertyivät ja näiden liikkeiden jälkeen minua joskus huimasi. Ymmärsin tässä vaiheessa itsekin, että joudun tekemään treenejä kevyemmin hoitojen aikana. Aerobinen liikunta rajoittui lähinnä kävelylenkkeihin, sillä hengästyin todella helposti juostessa tai pyöräillessä. Kerroin myös treenaamisestani syöpälääkäreille ja he kehottivat jatkamaan liikunnan harrastamista oman voinnin mukaan. 

Lääkkeet aiheuttivat minulle sivuoireita ihoon. Kärsin käsi-jalkaoireyhtymästä, jonka takia jalkapohjiani ja kämmeniä poltteli. Pahimmillaan jalkapohjani menivät rakoille ja kipu oli sietämätön. Kun oireet olivat pahimmillaan, niin liikuin mitä jaksoin. Välillä se tarkoitti sitä, että kävelin korttelin ympäri. Toisinaan treenasin kämmenpohjien polttelusta huolimatta salilla. Suosittelen käyttämään kunnollisia salihanskoja, jos joku muu tällaiseen ratkaisuun päätyy samassa tilanteessa. Polven kuntoutus hiljalleen eteni, mutta sytostaattihoitojen lopussa polvi alkoi yllättäen jälleen kipuilla. Jalkojen treeniohjelmaa muutettiin, ja polven kipuilun taustalla ajateltiin olevan syynä ylirasitus. 

Lopulta sytostaattihoidot saatiin päätökseen ja minut todettiin syövättömäksi. Olin todella onnellinen asiasta ja odotin paluuta normaaliin elämääni. Töiden osalta tämä tarkoitti työajan nostamista 60 % normaaliin työaikaan ja liikunnan osalta paluuta myös raskaamman liikunnan pariin. Kävin keväthangilla laskettelemassa Lapissa ja nautin kauniista talvipäivästä. Ihmettelin lasketellessa outoa kipua vammautuneessa polvessa, kun tein voimakkaampia käännöksiä. 

Polvi alkoi talvilomani jälkeen oireilla enemmän ja portaita kävellessä aloin tuntea kipua. Ortopedi ohjasi minut magneettikuvaukseen ja tulokset olivat karua luettavaa. Minulla on lähes luuhun asti ulottuva rustoruhjoutuma polvessa. Kyseisiä muutoksia syntyy joskus eturistisidevammojen jälkeen, mutta myöskään syöpähoitojen vaikutusta ei ole toistaiseksi voitu täysin poissulkea. Jälleen treeniohjelmaani muutettiin, ja kuntosalilla vietän edelleen paljon aikaani. Toistaiseksi en voi edes ajatella paluuta salibandyn pariin ja realistista on ajatella, ettei paluuta pelikentille enää ole. Kesäkuussa polven tutkimukset jatkuvat ja nähtäväksi jää mitä on tehtävissä. Välillä pohdin, onko paluu normaaliin elämään vain kaukainen haave syövän jälkeen. En kuitenkaan osaa antaa periksi, joten luovuttaminen ei ole vaihtoehto.