Istun sohvan reunalla ja itken. Pidemmän aikaa olo on ollut alavireinen. Kaipaisin elämääni sisältöä ja puuhaa, samalla kun mikään ei tunnu enää kiinnostavan piirun vertaa tai olevan edes merkityksellistä. Olen tyytymätön ja tylsistynyt tähän elämääni, jota tunnun suorittavan velvollisuudesta. Olen kotona ja hoidan arkea, samoja juttuja päivästä toiseen, ja samalla tunnen itseni turhaksi, koska en ole enää osa yhteiskuntaa. En ole osa sitä koska sairastuin, enkä jaksa ja pysty enää samaan kuin ennen. Suren rapistuvaa kehoani, jonka ei kuuluisi olla tällainen vielä ja kärsin oireista, joista kuuluisi alkaa kärsiä vasta 20 vuoden kuluttua, jos silloinkaan. Piilotan puutteeni vaatteiden alle, jotten erottuisi tai joutuisi selittelemään.
Olen vakavasti sairas äiti, joka on eläkkeellä. Kiireistä arkeaan elävät ystäväni eivät ehdi tueksi, eivät edes seuraksi. Olen tipahtanut heidän elämästään pois. Syystä tai toisesta, he eivät halua edes ajatella miltä minun maailmani näyttää vaikka se on muutakin kuin syöpä. Minulle kelpaisi ihan vain yhdessäolo ja yhteinen tekeminen mukavien yhteisten kiinnostuksenkohteiden parissa. Omaa syytäni taas on, etten itse jaksa koko ajan keskustella urasuuntauksista, eläkesäästämisestä, sijoituksista taikka merkkituotteista. Tällä eläkkeellä en pysty samaan kuin muut.
Olen hämilläni, kuinka unohdettava olenkaan. Mielestäni olen, tai ainakin olin, ihan peruskiva ihminen, sellainen sympaattinen, kohtelias, kiltti, huumorintajuinen ja huomioonottava. Silti saan nyt olla yksin, todella yksin. Suru valtaa mielen ajatuksesta, olenko ollut ystävilleni koskaan mitään.
Olen väliinputoaja. En kuulu myöskään eläkeläisten elämään. Minulla ei ole samanlaista vapautta ja mahdollisuuksia tehdä ihan mitä vaan ja milloin vaan. Minulla on vastuuni ja velvollisuuteni perhettäni kohtaan, enkä halua vaikeuttaa sen tilannetta enää sairauteni tuomien vaikeuksien lisäksi. Minä en myöskään sure näenkö lastenlasteni pääsevän koulusta, valmistuvan tai menevän naimisiin, vaan minä suren, näenkö lasteni tekevän niitä.
Onneni on perhe joka paniikeistani ja huonoista päivistä huolimatta kestää ja rakastaa minua. En usko, että hekään ymmärtävät minua täysin, vaikka elävät tässä rinnalla. Olen onnellinen, kun näen lapsieni kasvavan, vaikka kaikkeen liittyy mukaan surua ja huolta siitä millainen heidän tulevaisuutensa tuleekaan olemaan. En tiedä kauanko saan olla tukena ja apuna. Pitää nyt vain koittaa nauttia pusuista ja haleista.
Nousen sohvalta, pyyhin kyyneleeni ja lähden ulos kävelylle sekä pihalle tekemään pitkään seisoneet syyshommat. Mitäpä muutakaan voin.
-Yksinäinen
youngcancer.fi 