Joulukuun 11. päivänä, vuonna 2020 mun elämä romahti. Olin suorittamassa abivuotta lukiossa ja lukuloma sekä viimeiset kirjoitukset olivat edessä. Mä olin aidosti onnellinen ja todella tyytyväinen mun silloiseen elämään. Koko lähitulevaisuus oli suunniteltu valmiiksi ja mun oli vain tarkoitus edetä sen suunnitelman mukaisesti. Kun koko mun elämän muuttanut tieto tuli ilmi, äitini sanoi osuvasti: ”Nyt loppui perheen kiireet ja alkoi eläminen päivä kerrallaan”, ja niin todellakin tapahtui.
Tuona kyseisenä joulukuisena päivänämulla diagnosoitiin siis akuutti lymfaattinen leukemia eli verisyöpä. Diagnoosipäivästä alkoivat noin 2,5 vuotta kestävät hoidot, joista ensimmäinen vajaa vuosi on intensiivihoitoa eli pääasiassa sairaalassa oloa. Koko asiaa ei silloin pystynyt käsittämään, eikä käsittelemään. Oli vaan sopeuduttava, ei ollut muuta vaihtoehtoa. Nyt jälkeenpäin ajateltuna elin shokissa ensimmäisen kuukauden sairaalassa. Vasta kun pääsin kuukauden jälkeen käymään kotona ensimmäistä kertaa, todellisuus alkoi valjeta. Seuraavat kuukaudet olivatkin niitä kaikista raskaimpia sekä henkisesti, että fyysisesti. Ja rehellisesti sanottuna, luovuttaminen kävi tuolloin mielessä. Olen maailman onnellisin ja kiitollisin, etten luovuttanut.
Viime kevät oli ylivoimaisesti mun elämän raskainta ja vaikeinta aikaa. Olen kuitenkin elävä esimerkki siitä, että niistä vaikeista hetkistä ja jaksoista selvittiin. Mulle on hoitojen aikana tapahtunut niin paljon pahoja ja kamalia asioita, etten edes muista miltä kaikki tuntui. Mä henkilökohtaisesti uskon siihen, että meidän oma mieli suojelee meitä niiltä kaikista vaikeimmilta kokemuksilta ja tunteilta, joita olemme kokeneet. Välillä ajattelen, että harmi etten ole kirjoittanut päiväkirjaa tältä koko ajalta, jona olen ollut sairas. Toisaalta pidän sitä hyvänä asiana, sillä parantumisen jälkeen on ehkä helpompi jatkaa elämää, kun ihan kaikki ei ole selkeänä mielessä
Olen tällä hetkellä hoitojeni intensiivijakson loppumetreillä. Muutamien viikkojen päästä aloitan ylläpitohoidot, joita jatketaan seuraavat pari vuotta. Se tuntuu mielettömän isolta voitolta. Monet ALL-potilaat joudutaan hoitamaan kantasolusiirrolla, koska tavalliset sytostaattihoidot eivät tepsi. Mun kohdalla näyttää kuitenkin tällä hetkellä siltä, ettei kantasolusiirtoa tarvittaisi. Jo ensimmäisen hoitojakson jälkeisestä luuydinnäytteestä lähtien mun luuydin on ollut täydessä remissiossa, eikä siellä ole ollut havaintoakaan syöpäsoluista. Olen tästä mielettömän kiitollinen. Uskon myös siihen, että jokaiselle ihmiselle on määritelty taakaksi vain tietty määrä vaikeuksia ja pahaa. Mun tie leukemian kanssa on ollut tähän mennessä niin vaikea ja kivinen, että uskon kaiken sen täyttävän mulle määritellyt vaikeudet. Tämän vuoksi uskon ja toivon, että mut pystytään parantamaan pelkin sytostaatein.
Syöpä on ja tulee olemaan aina vaikea vastoinkäyminen elämässä kenelle tahansa, iästä riippumatta. Se, miten sairauden kohtaa ja miten siihen suhtautuu, vaikuttaa kuitenkin älyttömän paljon elämään sen kanssa. Itse olen pyrkinyt olemaan positiivisella asenteella joka tilanteessa, vaikka aina se ei ole mahdollista. On tärkeä muistaa, että kaikki mahdolliset tunteet ovat sallittuja syövän kanssa. Mikään tunne ei tee kenestäkään heikompaa tai vahvempaa. Täytyy myös muistaa olla vertaamatta omaa sairautta ja tilannetta muihin. Syöpä ei ole taistelu, joka joko voitetaan tai hävitään. Se on koettelemus, josta selvitään. Meistä jokaisesta tulee vahvempia syövän myötä. Sen jälkeen jokainen meistä pystyy mihin tahansa.
Mulla on oma blogi Leukemiapäiväkirjat, johon postailen säännöllisen epäsäännöllisesti sisältöä sairastamisestani. Mulle saa myös koska tahansa tulla laittamaan viestiä, jos on vertaistukea vailla. Jaan mielelläni kokemuksiani muiden kanssa.
-Nuppu Toivanen, Jyväskylä
youngcancer.fi 