Kun ystävä kuolee

Se tuntuu niin epätodelliselta. On vaikea käsittää, että ystävä on ihan oikeasti poissa. Kun tieto ystävän poismenosta tuli alkuviikosta, lamaannutti se minut silloin täysin enkä tuntenut oikein mitään. Sitten se iski. Nyt itkemisestä ei meinaa tulla loppua. Siitä hetkestä asti jostain syvältä sisimmästä kumpuava suru on heittänyt synkän varjon päivien ylle. Uusi aamu herättää samaan painajaiseen – se onkin totta. Silmäkulmat ja -luomet tuntuvat painavilta, olemus hauraalta ja on vaikea saada syötyä mitään. Kuin olisin sisältä jotenkin rikki.

Läheisen ihmisen menettäminen voi olla raskasta perheen ja lähiomaisten lisäksi myös ystäville. Moni menettää isovanhempansa nuorena, mutta hyvän ystävän menettäminen voi tuntua nuoresta jopa pahemmalta eikä siihen voi verrata mitään aikaisempaa menettämisen kokemusta. Isovanhempien elämän päättyminen on myös ehkä helpompi hyväksyä, sillä tietää heidän saaneen elää jo kauan. Kun samanikäinen nuori kuolee, tuntuu siltä, että toisen elämä on jäänyt ihan kesken. Elämän epäreiluus ja hauraus näyttäytyvät tavalla, jota on vaikea ymmärtää. Miksi saan itse elää, kun toisen elämä päättyi yllättäen? Varsinkin kun tietää, että poismenneellä nuorella olisi ollut vielä paljon annettavaa, elettävää, koettavaa ja unelmia, joita toteuttaa. Kun tietää, että toinen ei olisi sitä itse valinnut eikä halunnut.

Myös syöpään sairastuneen nuoren aikuisen ystävillä on oikeus hakea tukea ja saada ymmärrystä menetyksensä tuomaan suruun. Avun ja tuen pyytäminen voi kuitenkin tuntua vaikealta, kun sitä ei tarjoa kukaan erikseen.

Esimerkiksi ihan vain yhteisten ystävien kanssa puhuminen voi auttaa, kun on muitakin, jotka ovat samassa tilanteessa. Välttämättä ei tarvitse edes puhua, vaan pelkkä hyvän ystävän läsnäolo ja kiva tekeminen voivat olla juuri sitä, mitä tarvitaan. Tai se, että saa hautautua ystävän tai kumppanin syliin ja vain itkeä. Voi myös varata vaikka yksittäisen keskusteluajan psykologille, jolla on tietämystä surun käsittelemisestä. Myös syyllisyyden ja pelon tunteet ovat täysin luonnollisia.

Ei ole yhtä oikeaa tapaa käsitellä surua, vaan jokainen tekee suruprosessia omaan tahtiinsa ja omalla tavallaan. Jokaisella on oma persoonallisuutensa ja omat aiemmat kokemuksensa, jotka vaikuttavat taustalla. Kaikki ihmisten tunteet ja ajatukset tulevat ja menevät aaltoina. Surullisuuden tunne on kuin myrsky, joka raivoaa hetken, mutta laantuu lopulta. Toiset hetket ja päivät ovat parempia kuin toiset. Ajan kanssa aallonharjat tasaantuvat.

Surulle ei tarvitse täysin antautua eikä kurjuuteen jäädä kieriskelemään. Sen sijaan voi valita, että käsittelee sitä pienissä määrissä ja sitten keskittyy tekemään jotain mieleistä. On tärkeää pitää myös itsestään huolta ja muistaa, että saa nauttia elämästä, vaikka toinen onkin nyt poissa. Voi myös olla itselleen hetken aikaa vähän myötätuntoisempi, jos viimeisimmät projektit eivät ihan suju odotusten mukaan. Juuri nyt ei tarvitse yltää huippusuorituksiin.

Voimakas suru helpottaa ajan kuluessa. Se saattaa kuitenkin palata aika ajoin yhtä voimakkaana ja sydäntäsärkevänä kuin aiemmin. Hyväksymisen kautta ilo palaa vähitellen elämään. Osaa jälleen olla kiitollinen yhteisistä hetkistä ja muistoista. Silti kaipaus ja ikävä jäävät ikuisesti.